"Luulen", sanoi hän, ripustaen uumalleen lyhyen ja leveän miekkansa, jonka hän puhelun ajaksi oli laskenut viereensä — "luulen, herra kardinaali, rohkenevani katsoa välimme onnellisesti ratkaistuksi. Kymmenentuhatta floriinia, niin veljeni jättää Viterbon ja lennättää Komppanian ukonvaajan Riminin alueille. Teidän puolestanne —"
"Minun puolestani menneeksi olkoon", sanoi kardinaali, "kirkon sotavoima ei astu veljenne aseitten tielle — välillämme on rauha. Sotilaat ymmärtävät toisensa!"
"Ja Giles d'Albornozen, Aragonian kuninkaallisen suvun heimolaisen sana on kardinaalin rehellisyyden takuuna", vastasi ritari hymyillen. "Teidän edelliseen ominaisuuteenne nähden, jalo herra, olemme asioissa."
"Tuossa käteni" vastasi Albornoz, joka oli liiaksi valtioviisas huoliakseen pistoksesta. Ritari kohotti sen kunnioittaen huulilleen, ja hänen helisevä astuntansa pian haihtui kuuluvista.
"Voitto!" huudahti Albornoz, levittäen kätensä. "Voitto, nyt olet minun!"
Näin sanoen hän nousi äkkiä, sovitti paperinsa rautaseen lippaasen ja avattuaan verhojen takaisen salaoven, hän astui kammioon, joka pikemmin oli munkkikopin, kuin ruhtinaan asunnon näkönen. Kehnon lavitsan yläpuolella riippui miekka, tikari ynnä karkea Neitsyen kuva. Kutsumatta Alvarezta kardinaali riisuutui ja oli hetken kuluttua nukuksissa.
VII Luku.
Vaucluse ja sen genius loci. Vanha tuttava tavataan.
Seuraavana aamuna varhain nähtiin edellisessä luvussamme lukijalle esitetty ritari vantteran normannilaisheponsa seljässä ratsastavan verkalleen pitkin viheriää, ihanaista polkua, muutaman penikulman päässä Avignonista. Vihdoin hän saapui raivaamattomaan, romantiseen laaksoon, jonka lävitse juoksi tuo suloinen virta, jonka nimelle Petrarcan säkeet ovat luoneet sen armaan maineen. Kallionlohkareitten ja tuhansilla villikukilla siroteltujen ruohonpäisten äyräitten lomitse solui kiteinen Sorgia. Etäämpänä maisema kävi kolkomman ja karumman näköseksi. Laakson näyttivät ahtavan ja sulkevan tuhatmuotoiset, kummannäköiset kalliot, joitten rinteillä kohahteli tuhansittain välkkyviä puroja. Ja näkymön synkimmässä kohdassa maa yht'äkkiä levisi somaksi, viljellyksi puutarhaksi, jonka keskellä tuuheitten lehvien varjossa pilkottihe vähänen, herttainen asumus — paikan erakkomaja. Ratsastaja oli Vauclusen laaksossa, ja hänen silmiensä edessä Petrarcan puutarha ja asunto! Mutta välinpitämättömänä liiti hänen silmäyksensä tuossa pyhässä paikassa ja itsetiedottomasti se hetkeksi pysähtyi yksinäiseen henkilöön, joka mietiskellen istui virran partaalla. Iso koira haukkui ratsastajaa tuon aamupäivän laiskottelijan vieressä. "Kelpo eläin ja mainio haukku!" tuumi matkamies; hänestä koira näytti paljoa paremmin huomiota ansaitsevalta kuin sen herra. Ja sitten — samoinkuin vähäpätöisten ihmisten joukko kulkee huomaamatta ja liikutuksetta niitten ohi, jotka jälkimaailma on tunnustava heidän aikakautensa tulimajakoiksi — ratsastajan katse siirtyi runoilijasta pois.
Kolmasti siunattu nimi! Kuolematon florentiiniläinen! [Tuskin tarvinnee mainita että hänen sukuperänsä, eikä synnyntänsä, oikeuttaa meitä kutsumaan Petrarcaa florentiiniläiseksi.] Ei lempijä, eikä runoilija ole mielessäni kumartaessani pyhälle muistollesi — kunnioittaessani sinua sellaisena, jota olisi pyhäinhäväistys esittää näillä arvottomilla sivuilla — paitsi nimeltä ja varjona; vaan tuo ensimmäinen, joka milloinkaan vakuutti kansalle ja ruhtinaalle kirjallisuuden ylevän majesteetin, joka Nerolle vaati etuoikeuden vaikuttaa raitioihin, hillitä mielipiteitä, vallita ihmissydämiä ja valmistaa tapauksia, elostamalla intohimoja ja opastamalla ajatusta! Mitä (vaikka se heikosti tunnetaan ja hämärästi nähdään) — mitä olemme sinulle velkaa, jos tieto nyt on valta, jos järki on profeetta ja kaitselmus, joka ennustaa ja tuomitsee tulevaisia asioita! Suurimmalle ja mitättömimmälle meistä, joitten kynä on sekä valtikka että miekka, halpasukuinen florentiiniläinen arkki-airueena on tasottanut tietä ja valmistanut tervetulijaisia. Niin, vähäpätöisinkin jälkeläisistä — hänkin, joka purkaa kiitollisuuttaan — on ikuinen velallisesi! Kuinka suuri on kunniasi, kun työsi, olkoon ne vaatimattomat, löytävät kuulijakunnan kaikkialla, missä kirjallisuutta tunnetaan, maan-äärissä saarnaten unhoon joutuneitten mullistusten siveysoppia ja sirottaen palatseihin ja turuille siemeniään, jotka kypsyvät hedelmiksi, silloin kun kylväjän käsi on tomu, ja hänen nimensäkin, kenties, hukkunut! Sillä voi! harvat ovat ne, joitten nimet säilynevät hautaa kauemmin; mutta ajatukset jokaisen miehen, joka kirjoittaa, käyvät kuolemattomiksi — toiset omistavat, vievät eteenpäin, ylentävät ne; ja miljoonain mielet, tuntemattomat, aavistamattomat, kutsutaan yhden kuolemattomuutta valmistamaan! —