Aivan toisellaisissa aatoksissa, niihin verraten, joita Petrarca myöhempinä aikoina herättää, ritari jatkoi matkaansa.
Laakso oli jäänyt kauas taakse ja tiehyt käynyt yhä epäselvemmäksi, kunnes se loppui metsään, jonka tiheitten lehvien lomitse auringon säteet kirmaten murtivat tiensä. Vihdoin metsä aukeni väljäksi nurmikoksi, jonka laidalla jyrkkänousuinen törmä kohosi ilmoille, kiireellä muinaisen linnan rauniot. Matkamies laskeusi maahan — talutti hevosensa rinnettä ylös, ja saavuttuaan raunioille hän jätti ratsunsa ruohottuneesen ja pensaikkoa versovaan, katottomaan suojaan; sitten hän hieman vaivaloisesti nousi ahtaita ja vajanaisia portaita sekä saapui vähäseen huoneesen, joka oli muita vähemmän rapistunut ja jonka katto sekä lattia vielä olivat kunnossa. Allaan vaippansa ja tukien miettiväisenä päätään kädellään, loikoi permannolla pitkävartaloinen, keski-ikäinen mies. Ritarin astuessa sisään hän riemastuen hyppäsi pystyyn.
"No, Brettone, olen lukenut hetket — mitä kuuluu?"
"Albornoz suostuu."
"Hauskoja uutisia! Annat minulle uutta eloa. Pardieu, nytpä veikkoseni, murkina maittaa. Muistit kaiketi että olen nälkään nääntymäisilläni?"
Brettone veti esiin viittansa alta kelpo viininassakan sekä siedettävästi evästetyn vasun, ja raunioitten asujain ryhtyi sangen hartaasti muonavaroihin. Kumpanenkin soturi oikasihe pitkäkseen maahan, kestaillakseen parhaimpansa mukaan sekä rupattaen iloisesti joka suuntäyden lomassa.
"Äläppäs hätäile, Brettone, olet jo hotkassut enemmän puolen piirakasta; lykkääppäs vähän sitä tännekin päin. Vai on kardinaali suostuvainen. Mitä sorttia sekin, lienee? Pystyväinen mies, kuulemma!"
"Vilkas, terävä ja innokas, silmä tulinen, ei tarvitse monia sanoja, kun on perillä."
"Ei ole hänestä papiksi sitten; hyvä sissi pilattu. Mitä kuulit hänen sotavoimistaan? No, no, älä huoli sitä viiniä niin persotella."
"Niitten on niin näin laita. — Hän toivoo rekryyttejä Italiasta."