"Ei, herra", sanoi Giulio, "moiset heittiöt eivät aina säästä aselevon lippua. On vaara —"
"Siksi päällikkönne uhmaa sen. Pian!"
Ritari otti lipun ja ratsasti verkalleen soturien luo. Lähestyessään heitä hänen sota-asioihin perehtynyt silmänsä ei saattanut olla ihaelematta heidän varustustensa täydellistä kuntoa, ratsujen voimaa ja kauneutta sekä pitkän, välkkyvän rintaman oivallista kuria.
Hänen saavuttuaan heidän luokseen kädessä komeasti liehuva lippu, soturit tervehtivät häntä. Se tiesi hyvää ja hän piti sitä hyvänä enteenä. "Jalot herrat", sanoi ritari, "tulen luoksenne airueena ja vähäsen seurueeni päällikkönä, joka vastikään suoriutui tuolla kukkulalla aseellisten miesten äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä — ja anoen turvaa, niinkuin ritari anoo ritarilta, sotilas sotilaalta, luovutan joukkoni johtajanne suojelukseen. Sallikaa minun nähdä hänet."
"Herra ritari", vastasi eräs, joka näytti olevan joukon päällikkö, "pahoillani olen viivyttäessäni kaltaistanne miestä, ja sitä enemmän tuntiessani Italian mahtavimpien sukujen merkit. Mutta saamamme määräykset ovat ankarat, ja meidän on vieminen kaikki aseelliset miehet kenraalimme leiriin."
"Kauan oltuani poissa synnyinmaastani", vastasi ritari, "en tiennyt että Toskana on sotaan joutunut. Suokaa minun tiedustaa mainitsemanne kenraalin sekä vihollisenne nimeä."
Päällikkö hieman hymyili.
"Walter de Montreal on Suuren Komppanian kenraali ja Florens hänen nykyinen vihollisensa."
"Sitten olemme joutuneet ystävällisiin, jos kohta hurjiin käsiin", vastasi ritari hetkisen kuluttua, "Herranne Walter de Montrealen tunnen vanhastaan. Sallikaa minun palata toverieni luokse ilmoittamaan että vaikka sattumus on tehnyt meidät vangeiksi, olemme ainakin aikamme tottuneimman soturin lannistamina."
Italialainen käänsi ratsunsa ja läksi toveriensa luo. "Kelpo ritari ja oiva ryhti", sanoi päällikkö kumppanilleen, "vaikka tuskin luulen että tuo on sama joukkio, jonka meidän piti siepata. Mutta kiitos Neitsyen, hänen miehensä näkyvät olevan pohjolaisia. Toivoaksemme värväämme ne."