Ritari saapui miehineen joukon luokse. Ja saatuaan heidän sanansa, etteivät yrittäisi pakoon päästä, kolmenkymmenen ratsastajan suuruinen osasto läksi saattamaan vangituita Suuren Komppanian leiriin.
Poikettuaan valtatieltä ahtaaseen, kukkulainväliseen solaan, josta tie jatkui synkän korpimetsän halki, joukon eteen levisi vihdoin laaja, alava tasanko, täynnä telttiä, joihin, italialaiseen sodankäyntiin katsoen, saattoi päättää mahtavan armeijan majaantuneen, virta vain, jonka poikki vajanaisia ja tilapäisiä siltoja oli kyhätty läheisen metsän hirsikosta, erotti ratsumiehet leiristä.
"Uhkea näky!" sanoi vangittu ritari innostuen, pysäyttäessään ratsunsa ja katsellen sotaisia, purjekankaisia kujia, jotka leveinä ja säännöllisinä leikkasivat toinen toistansa.
Eräs Suuren Komppanian päälliköistä, joka ratsasti hänen vieressään, hymyili mielistyen.
"Ei liene monta mestaria, joka vetää Fra Morealelle sota-asioissa vertoja", sanoi hän, "ja hurjia, heittiöitä ja kaikista maan ääristä haalittuja jos kohta hänen miehensä ovatkin — luolista, turuilta, vankiloista ja palatseista, hän pitää ne kurissa, joka saattaa keisarikunnan sotavoimat häpeään."
Ritari ei vastannut mitään, vaan kannustaen hevostaan hän pian ratsasti hataraisesta sillasta leiriin. Mutta siinä kohdassa, johon hän saapui, ei soturien kuri ollut varsin kehuttavalla kannalla. Suurempaa sekasotkua ei ritari, joka oli tottunut Englannin, Ranskan ja Saksan kurinpidon jäykkään säännöllisyyteen, luullut milloinkaan tavanneensa. Siellä täällä näkyi villiä, parrakkaita, puolialastomia rosvoja, ajellen edellään raavaskarjaa, jota oli ryöstöretkillä keräytynyt. Riettaita naisia seisoi ryhmittäin — juoruten, toraillen, eleillen — villien pörhöisten pohjolaisten ympärillä, joiden juomingit kirkkaana kesäisenä päiväsydännä jo olivat pitkälle ehtineet. Kirouksia ja naurua, juopuneitten melua ja hurjaa riitaa räjähteli joka taholta, ja tuon tuostakin joukon silmäin edessä ja melkein sen tiellä Kalabrian tai Apenniinien tuliset salamurhaajat suorittivat äkilliset kiistansa välähtelevin puukoin. Nuoralla-hyppijät, voimistelijat, silmänkääntäjät, kaupustelija-juutalaiset esittivät temppujaan tahi tavaroitaan missä tila myönsi, nähtävästi hyvin perehtyneinä laittomaan ja melskeiseen paikkaan, jossa he harjottivat liikettänsä. Vaikka vangituilla oli ratsujoukko suojanaan, he eivät saaneet kulkea häiriöttä. Likaiset, ryysyiset lapsiliudat, joita näytti maan alta ilmaantuvan, piirittivät hevosia itsepintaisina kuin mehiläisparvet ja päästellen korvia viiltäviä huutoja, pikemmin vaativat kuin kerjäsivät rahaa, jota saatuaan heidän hävyttömyytensä näytti yhä yltyvän. Joukossa näkyi joskus tyttöjä, puoleksi anoen, puoleksi nauraen hymyileviä kirkassilmäisiä, oliiviposkisia tyttöjä, joiden tuskin lapsuuden jättänyt nuoruus loi äärimmäisen ja auttamattoman heittäytymisen pelottavasti näkyviin.
"Etteköhän liioitellut Suuren Komppanian järjestystä!" huudahti ritari vakavana uudelle tuttavalleen.
"Signor", vastasi toinen, "älkää langettako sydämestä päätöstänne kuoren mukaan. Tuskin vielä olemme leirissä. Nämät ovat ulkoliepeitä, jotka pikemmin ovat roistoväen kuin sotilaitten hallussa. Kaksikymmentätuhatta hylkyä, tunnustettakoon se, jokaisesta Italian kaupungista, seuraa leiriä, rosvotakseen ja muonavarojen hankintaa varten — nuot ovat sitä lajia. Kohta näette toista sorttia."
Ritarin sydän kuohahti. "Ja sellaisten hallussa on Italia!" Hänen mietteensä keskeytyivät äänekkäistä mieltymyksen osotuksista, joita kuului eräästä läheisestä juomaseurasta. Hän kääntyi ja näki pitkän teltin suojassa, pyöreän, juoma- ja ruokatavaroilla katetun pöydän ympärillä istuvan kolme- neljäkymmentä roistoa. Repaleinen, tavattoman pitkäpartainen trubaduurin säestäjä eli jonglööri soitteli virheettömän taitavasti kitarria, joka oli seurannut häntä kaikilla retkillä — ja alotti yht'äkkiä ryhtyen hurjaan, sotaiseen säveleesen, lujalla ja syvällä äänellä seuraavan lauluun:
Suuren Komppanian laulu.