"Sanotaan Suuren Komppanian olevan Albornozen liitossa ja sen kenraalin salaisesti kirkon sotilaan. Onko perää?"
"Niin — Albornoz ja minä ymmärrämme toisemme", vastasi Montreal välinpitämättömästi; "semminkin kun Visconti, Milanon arkkipiispa, on yhteinen vihollisemme, jonka olemme vannoneet musertavamme."
"Visconti! Italian ruhtinaista mahtavin! Kirkon vihoihin hän syystä on joutunut, sen tiedän — ja helposti käsitän että Innocentius on peruuttanut anteen, jonka arkkipiispa juonillaan sai Clemens VI:lta ostetuksi. Mutta en sentään näe, miksi Montreal suotta ärsyttäisi niin hirmuista vihollista."
Montreal hymyili synkästi. "Ettekö tunne Viscontin rajatonta kunnianhimoa. Pyhä Hauta, ihka sellaista vihollista sieluni himoitsee kohdata! Hänen neronsa on Montrealen arvokas kiistakumppani. Minä olen hänen salaisten tuumainsa perillä — ne ovat tavattomia. Sanalla sanoen arkkipiispa aikoo voittaa koko Italian. Hänen äärettömät rikkautensa lahjovat turmeltuneet — hänen synkkä älynsä kietoo herkkäuskoiset — hänen uskalias kuntonsa pelottaa heikot. Jokaisen vihollisen hän lannistaa — jokaisen liittolaisen hän orjuuttaa. Juuri tuon ruhtinaan menetyksen Walter de Montrealen täytyy katkaista. Sillä juuri tuo ruhtinas, (hän sanoi kuiskaten kuin itsekseen) jos se saa levittää valtaansa, on tyhjiksi tekevä Walter de Montrealen tuumat ja murtava hänen voimansa."
Adrian oli ääneti, ja ensi kerran provencelaisen todellisten aikeitten aavistus välähti hänen mieleensä.
"Mutta jalo Montreal", virkkoi Colonna, "kertokaapa minulle te, joka epäilemättä tiedätte, synnyinkaupunkini tuoreimpia uutisia. Olen roomalainen ja Rooma on aina mielessäni."
"Niinpä niin", vastasi Montreal sukkelaan. "Tiedätte että Albornoz, legaattina, vei kirkon armeijan paavin tiluksille. Hän otti Cola di Rienzin mukaansa. Roomalaisia, jokaista luokkaa, riensi Monte Fiasconeen ottamaan tribuunia vastaan. Kumppaninsa kansan suosiossa legaatti joutui unohduksiin. Joko sitten Albornozen kävi kateeksi — sillä hän on ylpeä kuin perkele — tribuunin osaksi tullut kunnioitus, tahi lieneekö hän peljännyt hänen valtansa uudistusta, sitä en tiedä. Mutta hän pidätti hänen leirissään ja kieltäytyi päästämästä häntä, kaikista roomalaisten pyynnöistä ja lähetystöistä huolimatta. Taitavasti hän kuitenkin saavutti yhden tositarkotuksensa, jossa Rienzi päästettiin irti. Hänen kauttansa hän sai Rooman näkyvästi kirkolle uskolliseksi ja hänen läsnäolonsa veti leiriin roomalaisia rekryyttejä. Viterbon luona Rienzi erinomaisesti kunnosti itsensä Johan di Vicoa vastaan taisteltaessa. Hän oli tapellut totta totisesti kuin olisi kuulunut Suureen Komppaniaan. Se enensi roomalaisten intoa ja puoli kaupungin asukkaista läksi uljaan tribuunin seuraan. Noille rukoileville kunnon porvareille (ehkä juuri samoille, jotka ennen olivat lemmikkinsä sulkeneet St. Angeloon) kavala legaatti vain vastaeli: varustautukaa Johan di Vicoa vastaan — ajakaa tyrannit kirkon tiluksilta — uudistakaa P. Pietarin perintö, niin Rienzi julistetaan senaattoriksi ja saa palata Roomaan".
"Nuot sanat herättivät roomalaisissa niin suurta intoa, että he halukkaasti antoivat apuaan legaatille. Aquapendente, Bolzena antautuivat, Johan di Vico puoleksi pakosta, puoleksi peljästyksestä masentui, ja Gabrielli, Agobbion tyranni, taipui sittemmin. Kunnia on kardinaalin, mutta ansio Rienzin."
"Entäs nykyään?"
"Albornoz yhä viihdytteli senaattori-tribuunia suurella loistolla ja imelillä loruilla, puhumatta sanaakaan hänen takasin asettamisestaan. Kyllästyneenä tuollaiseen viivyttelemiseen, Rienzi jätti leirin, niinkuin olen saanut salaa tietää, ja läksi muutamien seuralaistensa kanssa matkalle Florensiin, ystäviensä luokse, joiden tulisi toimittaa hänelle aseita ja rahaa, jotta hän pääsisi Roomaan."