Torventoitotus katkasi heidän keskustelunsa, ja muuan upseeri astui sisään ilmoittamaan että Florensin lähetystö oli saapunut.
"Taas on minun pyytäminen anteeksi, jalo Adrian", sanoi Montreal, "ja sallikaa minun pitää teitä vieraana ainakin tämä yö. Täällä olette turvallisena lepäävä, ja lähtiessänne mieheni saattavat teidät minkä alueen rajoille haluatte."
Adrian, joka ei ollut vastahakoinen tutustumaan enemmän tuohon kuuluun mieheen, suostui tarjoukseen.
Hän jäi yksin ja nojaten päätään kädellään hän vaipui mietteisinsä.
III Luku.
Uskollinen ja kovaosainen rakkaus. — Rakkaus, jonka korvaa kunnianpyynti.
Siitä hirveästä hetkestä, jolloin Adrian Colonna oli katsellut armaan Irenensä elotonta ruumista, noitten melskeisten aikojen tavallinen levoton, vaiheikas elämä oli ollut tuon nuoren roomalaisen osana. Hänen isänmaansa ei tuntunut hänestä enää rakkaalta. Hänen arvonsakin sulki hänet paikasta, jonka hän kerran oli toivonut saavuttavansa Rooman vapauttajien joukossa; ja hän tunsi, että jos milloinkaan sellainen mullistus koituisi, se oli suotu sen miehen tehtäväksi, jonka synnyntään ja tapoihin kansa saattaisi tuntea myötätuntoisuutta ja heimolaisuutta, ja joka saattaisi nostaa kätensä heidän hyväkseen tulematta oman säätynsä luopioksi ja oman huoneensa tuomariksi. Hän oli matkustellut monissa hoveissa ja saavuttanut mainetta monilla tappotantereilla. Vaikka hän oli saanut osakseen rakkautta ja kunnioitusta joka paikassa, minkä hän oli valinnut satunnaiseksi kodikseen, ei mikään muutos ollut karkottanut hänen synkkämielisyyttään — ei mikään uusi side kadotetun muistoa. Tuona intohimoisena ja runollisena romantisuuden aikakautena, jonka edustaja Petrarca pikemmin on kuin luoja, Lempi jo alkoi saada hellemmän ja pyhemmän luonteen, kuin mitä siihen asti oli tunnettu; se vähitellen oli ruvennut huokumaan jumalallista henkeä, jota sille suo kristinoppi ja joka sulattaa toisiinsa maalliset murheet ja taivaalliset näyt ja toiveet. Sen, joka luottaa kuolemattomuuteen, on helppo pysyä uskollisena vainajalle, kuolo kun ei voi sammuttaa toivoa, ja surevan henki on jo puolittain tulevassa maailmassa. On aika, joka tekee tulevaisen elämän epäilyttäväksi, — esittäen kuoleman ikuisena erona — jolloin, joskin ihmiset vainajata hetken surevat, he pian mukaantuvat elossa oleviin. Totta on tuo vanha lauselma, toivotonta rakkautta ei ole. Koko tuolla haaveksivalla jumaloimisella, jonka Vauclusen erakko tunsi, tai oli tuntevinaan, Lauraansa, oli temppelinsä Adrian Colonnan autiossa sydämessä. Hän todella oli aikansa mukainen rakastava! Usein kun hän, kiertäessään maita, mantereita, kulki jonkin yksinäisen rauhallisen luostarin muurien ohitse, hän vakavasti mietiskeli noita pyhiä lupauksia sekä itsekseen päätti viettää lopun ikäänsä munkkina. Vuosikausien poissaolo oli kuitenkin jossakin määrin virkistänyt hänen himmentynyttä isänmaanrakkauttaan, ja häntä halutti vielä päästä kaupunkiin, missä hän ensi kerran oli nähnyt Irenen. "Kenties", hän ajatteli, "on aikain kuluessa tapahtunut jokin odottamaton käänne, ja vielä voinen olla maalleni hyödyksi."
Mutta tuohon kytevään isänmaanrakkauteen ei liittynyt kunnianhimo. Tuolla tulisen toiminnan näyttämöllä, jossa vallanhimo näytti jokaista sydäntä elähyttävän ja Italia oli tuhansille juonitteleville uskalikoille käynyt rikkauden El Doradoksi ja mahtavuuden Utopiaksi, oli ainakin yksi povi, joka sykki erakon tosi filosofiaa. Adrianin uljaassa ja miehekkäässä luonnossa löytyi erinomaisessa määrässä tuota mielenlaadun hienoutta, joka sävähtää karkeasta kosketuksesta ja josta kirjallisuutta viljelevä joutilaisuus on äärimmäisin hekuma. Hänen kasvatuksensa, kokemuksensa ja tietonsa asettivat hänet kauas aikansa edelle, ja hän tunsi syvää halveksimista katsellessaan törkeitä ilkitöitä ja alhaisia konnankoukkuja, joilla italialainen kunnianhimo raivasi vallan tietä. Olkoon Rienzin viat olleet mitkä tahansa, hän ainakin oli aikansa itsekohonneista ruhtinaista puhtain ja rehellisin, ja hänen nousunsa ja kukistumisensa saivat Adrianin samoin epäilemään jalojen rientojen menestystä, kuin hän kammoi itsekkäisiä. Ja hänen poloisen lempensä synnyttämä kolkko alakuloisuus vielä enemmän vierotti hänet maailman joutavista arkiopyrinnöistä. Hänen luonteensa oli täynnä kauneutta ja runollisuutta, ehk'ei hän runoilijan tavoin purkanutkaan tunteitaan ilmoille tosi toimessa! Sisään suljettuina ne tulvivat yli kaikkien hänen ajatustensa ja värittivät koko hänen henkensä. Usein aatostensa autuaassa hajamielisyydessä hän kuvaili itselleen tuon osansa, jonka hän olisi valinnut, jos Irene olisi jäänyt eloon ja sallimus yhdistänyt heidät — etäälle Rooman levottomasta hälinästä — mutta jonkin ihanan Italian vielä tahrattomaksi jääneen seudun yksinäisyyteen. Hänen silmäinsä eteen levisi armas maisema — aallottoman järven partailta kohoova palatsi — laakson viinitarhat — kukkulain humisevat metsiköt — sekä tuo koti, Italian kaiken runouden ja lemmen turva ja pakopaikka, jota tuo "Lampeggiar dell' angelico riso" kirkastaisi. Useasti noissa unelmissaan kokonaan unhottaen kadottamuksensa, nuori matkamies havahtui ihanteellisesta autuudestaan, nähdäkseen tien aukean erämaan — tahi sodan kuutamoiset teltit — tahi, sen pahempi, ulkomaisten hovien tunkeilevat mässääjät.
Kenties nuot haaveilut liikkuivat hänen mielessään, herättyään ehkä Irenen veljen nimestä, joka ei milloinkaan soinut hänen korvissaan nostamatta tuhansittain aatoksia, Colonnan miettiessä hajamielisenä, kunnes häntä häiritsi oma aseenkantajansa, joka Montrealen palvelijain mukana toi sisään hänen yksinäisen mutta uhkean ateriansa. Oivallisimmat Florensin viinit — ruoat valmistetut taidolla, jota valitettavasti ei Italiassa enää tavata! — karkeilla jalokivillä tuhlaavasti sirotellut maljat ja lautaset — todistivat Suuren Komppanian leirissä vallitsevaa ruhtinaallista ylöllisyyttä. Mutta Adrian kaikessa näki vaan alennetusta maastaan riistettyä saalista, ja tuo loisto tuntui hänestä miltei solvaukselta. Yksinäisen ateriansa pian päätettyään, hänestä teltin yksitoikkoisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ja illan viileä ilma houkutteli hänet ulos. Hän läksi astumaan pitkin Montrealen teltin ohitse luikertelevan puron äyrästä, ja keksittyään jotakuinkin rauhallisen ja sotaisista vehkeistä erillään olevan paikan, hän sijoittui puron varrelle levähtämään.
Auringon viimeiset säteet päilyivät lainosiin, jotka sointuisina karkelivat kivisessä altaassaan; ja vastakkaisen partaan vähäisessä viidakossa kajahutti lauluaan jokin purppuraisen ilman asukas, jota leirin melu ei ollut karkottanut sen viheriäisestä asuinpaikasta. Lännen pilvet lonkailivat liikkumatta tuolla tumman ja heleän sinisellä taivaalla, joka vaan nähdään Clauden ja Rosan kuvaamien maisemien yli kaareutuvan, ja himmeä, vieno ruusunkarva verhosi etäisten Apenniinien harmaat kukkulat. Kuului etäistä leirin humua, jonka palajavien ratsujen hirnunta rikkoi, torventoitotusta ja jonkun lähellä olevan aseellisen vahtimiehen säännöllistä astuntaa. Ja vastapäätä, vasemmalla puolen pensaikkoa — saroja ja sammalta kasvavalla rinteellä — näkyivät jonkun muinaisen etruskilaisen rakennuksen rauniot, jonka nimi oli hävinnyt, jonka tarkotuskin oli tuntematon.