Tuo näkymö oli niin armas ja rauhallinen Adrianin sitä katsellessa, että tuskin saattoi ajatella sen samana hetkenä olevan noitten julmien rosvojen pesäpaikkana, joista useampien ihmissielukin oli tunnottomaksi paatunut, joilla tavallisena elämäntoimena oli murha ja ryöstö.
Yhä aatoksiinsa vaipuneena ja huolettomasti viskellen kiviä lorisevaan puroon, Adrian havahtui astunnan kahinaan.
"Ihana paikka kuunnella soitikon kieltä ja Provencen ballaadeja", sanoi
Montrealen ääni ja P. Johanneksen ritari heittäytyi nurmikolle nuoren
Colonnan viereen.
"Vielä teissä siis on säilynyt entinen rakkautenne kansallisiin säveliinne", sanoi Adriaan.
"Kyllä, koko nuoruuttani en vielä ole elänyt", vastasi Montreal huoahtaen. "Mutta kuinka lieneekään, sävelet, jotka kerran hyväilivät mielenkuvitustani, käyvät nyt liian oikopäätä sydämeeni. Niin, vaikka vieläkin minusta soittajat ja runolaulajat ovat tervetulleita, pyydän heitä laulamaan uusimpia laulujaan. En koskaan enää voi kuulla runoutta, jota kuuntelin nuorena ollessani!"
"Antakaa minulle anteeksi", sanoi Adrian myötätuntoisesti, "mutta mielelläni olisin rohjennut, vaikka salainen arvelus on minua tähän saakka pidättänyt — mielelläni olisin rohjennut tiedustella teiltä tuota suloista naista, jonka seurassa seitsemän vuotta sitten kuutamossa ihailimme Terracinan oranjilehtoja ja ruusunkarvaisia ulapoita."
Montreal käänsi kasvonsa poispäin; hän laski kätensä Adrianin käsivarrelle ja jupisi syvällä, käheällä äänellä. "Nyt olen yksin!"
Adrian puristi ääneti hänen kättänsä. Häneen syvästi koski tieto tuon lempeän, armaan poloisen kuolemasta.
"Ritarilupaukseni", jatkoi Montreal, "joka sulki Adelinen avioliiton oikeuksista — hänen sukunsa häpeä — äitinsä suuttunut murhe — vaaranalaisen elämäni hurjat vaiheet — poikansa kadottaminen — kaikki jäytivät hiljalleen hänen runkoansa. Hän ei kuollut — kuolo on liian karkea sana! — hän lakastui ja kohosi taivaasen. Niinkuin kesäaamun unelma hiipii luotamme, käyden yhä vähemmän ja vähemmän selväksi, kunnes se haihtuu kuin valoksi, ja me heräämme — niin lakastui Adelinen eroava henki, kunnes Jumalan päivä siihen koitti."
Montreal vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten: "Nuot ajatukset saavat joskus rohkeimmatkin meistä heikoiksi, ja provencelaiset ovat noissa asioissa hupsuja! — Jumala tietäköön, hän oli kallis minulle!"