Ritari kumartui ja teki hartaasti ristinmerkin, huulet mutisten rukousta.
Kummalliselta näyttänee meidän valistuneemmasta ajastamme, mutta niin sotaisen verhon peitossa oli silloin moraalisuus, että tuo mies, jonka sanasta kaupunkeja oli poltettu ja verivirtoja vuotanut, ei pitänyt itseään, eikä hänen aikakautensa enemmistö häntä, rikoksellisena. Hänen puoleksi munkki- puoleksi sotilassäätynsä kuvaantui hänessä. Hän sorti ihmisiä, mutta nöyrtyi Jumalan edessä; eikä ollut koko hänen tutustumisensa Italian hienostuneeseen skeptisismiin järkyttänyt uljaan provencelaisen lujaa yksinkertaista uskoa. Kaukana siitä että hän olisi myöntänyt mitään sopusoinnun puutetta olevan ammattinsa ja uskontunnustuksensa välillä, hän ei pitänyt tosi ritarina sitä miestä, joka ei ollut yhtä harras ristille, kuin miekka kädessä armoton.
"Eikö teillä ole muuta lasta paitsi tuota kadonnutta?" kysyi Adrian huomatessaan Montrealen tavallisen levollisuuden palajavan.
"Ei ainoatakaan!" sanoi Montreal, otsa jälleen synkistyen. "Ei ainoakaan lemmen luoma perillinen ole omistava onnenlahjoja, joita vielä toivon osakseni. En milloinkaan ole näkevä Adelinen näköä hänen lapsensa kasvoissa! Avignonissa näin pojan, jonka olisin tahtonut omakseni, sillä minusta tuntui kuin hän olisi katsonut sielunsa pojan silmiin, niin ne olivat hänen näköisensä! Onpa sentään Provencen puussa muitakin oksia; joku syntymätön veljenpoika tulkoon — miksi? Tähdet eivät ole vielä sitä päättäneet! Kunnianpyynti on enää ainoa lemmittyni maailmassa."
"Niin eri lailla vaikuttaa sama kovaonni eri luonteisin", ajatteli Colonna. "Minusta kruunut tulivat arvottomiksi, kun ei enää käynyt uneksiminen että saisin laskea ne Irenen kiireelle."
Mutta heidän samallaiset kohtalonsa vetivät Adriania lujasti hänen isäntänsä puoleen, ja noitten kahden ritarin keskustelu oli tuttavallisempi ja vapaampi kuin koskaan ennen. Vihdoin Montreal sanoi "enhän muuten vielä ole kysynyt, mihin olette menossa".
"Roomaan", sanoi Adrian, "ja teiltä saamani tiedot kiirehtivät minua sinne yhä enemmän. Jos Rienzi palajaa, saatan ehkä menestyen välittää tribuuni-senaattoria ja ylimyksiä; ja jos serkkuni, nuori Stefanello, nykyinen sukumme päämies, on isiänsä myöntyvämpi, luulen helposti voivani sovittaa vähemmän mahtavat ylimykset. Rooma on levon tarpeessa, ja kuka hyvänsä sitä hallitseekin, joka oikeudenmukaisesti sitä hallitsee, hänen tulee saada sekä ruhtinaan että plebeijin kannatusta."
Montreal kuunteli sangen tarkasti ja mutisi itsekseen. "Ei, siitä ei lähde mitään!" Hän mietiskeli hetken aikaa, varjostaen otsaansa kädellään, ennenkuin hän sanoi ääneensä, "Roomaan olette menossa. Hyvä, pian tapaamme toisemme sen rauniolla. Tietäkää muuten että tarkotukseni on saavutettu: nuot Florensin kauppiaat ovat suostuneet ehtoihini, ovat ostaneet kahden vuoden rauhan; huomenna leiri lähtee liikkeelle ja Suuri Komppania marssii Lombardiaan. Siellä, jos tuumani luonnistuvat, ja venetsialaiset maksavat mitä vaadin, minä Viscontin uhmalla luovutan nuot lurjukset Merikaupungin liittoon (alipäällikköni Landaun johdolla) ja vietän Rooman komeudessa syksyni rauhallisesti."
"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian, "avomielisyytenne ehkä tekee minut röyhkeäksi: mutta kuullessani teidän kuin nylkyrisaksan kertovan myyskentelevänne ystävyyttänne ja suosiotanne, kysyn itseltäni, onko tuo suuri P. Johanneksen ritari, ja ovatko ihmiset puhuneet totta, vakuuttaessaan hänen laakeriensa ainoan tahran olevan ahneuden?"
Montreal purasi huultansa; vastasi sentään tyynesti, "suoruuteni sai ansaitun palkkansa, jalo Adrian. Enpä kuitenkaan saata jättää teidän arvoiseenne vieraaseen vaikutusta, jonka tunnen todenmukaiseksi, mutt'en oikeaksi. Ei urhea Colonna; huhu on minulle kohtuuton. Pidän kultaa arvossa, sillä kulta on vallan rakennusmestari. Se leirit täyttää — voittaa linnat — ostaa kauppapaikat — pystyttää palatsit — perustaa valtaistuimet. Pidän kultaa arvossa — se on keino, jonka välttämättä tarvitsen päästäkseni päämääräni perille!"