"Eipä niin — vaan paremmin! Tribuuni muutti tuumansa ja läksi Perugiaan, jossa veljeni nykyään oleskelevat — kävi heidän luonansa — sai heiltä rahaa ja sotamiehiä tien vaaroja torjuakseen ja ylimysten miekkoja uhmatakseen. Niin kirjoittaa rakas veljeni Arimbaldo, kirjanoppinut, jonka tribuuni luulee oikein pöllöttäneensä vanhoilla Rooman suuruuden jaarituksilla, ja lupaa vahvasti menestystä. Ilmoitan tässä kiiruimmiten olevani noihin toimenpiteisin tyytyväinen. Veljeni saattavat senaattori-tribuunin Capitolin muurien edustalle."
"Mutta enpä sittenkään huomaa, kuinka Rienzi tuosta joutuu valtaanne."
"Vai ette! Hänen sotilaansa ovat kätyreitäni — hänen toverinsa veljiäni — hänen velkojansa itse minä! Hallitkoon hän sitten Roomaa — tuleepa aika, jolloin nimihallitsijan on väistyminen —"
"Suuren Komppanian päällikön tieltä", keskeytti Adrian kauhistuen, mikä omien ajatustensa peittelemättömästä kiihotuksesta pöyhistyneeltä Montrealelta jäi huomaamatta. "Ei, Provencen ritari, kurjasti olemme taipuneet kotoisten tyrannien alle, mutta koskaan, toivoakseni, eivät roomalaiset tule niin kataliksi, jotta kantaisivat ulkomaisen vallanryöstäjän iestä."
Montreal silmäili kiinteästi Adriania ja hymyili kolkosti.
"Te väärinkäsitätte minut", sanoi hän; "ja teillä on kyllin aikaa ruveta Brutukseksi, kun minä ryhdyn Caesarin osaan. Mutta olemmehan isäntä ja vieras. Vaihtakaamme puheen-ainetta."
Kuitenkin heidän viimeinen keskustelunsa teki kylmäksi ritarien välin tuoksi lyhyeksi ajaksi, jonka he vielä olivat toistensa seurassa, eikä heidän erohetkensä kursasteleminen ollut lainkaan edellisen illan ystävällisen seurustelun mukaista. Montreal tunsi varomattomasti paljastaneensa itsensä, mutta varovaisuus ei ollut hänen luonteensa ominaisuuksia, kun hän oli armeijan etupäässä ja onnensa kukkuloilla; ja tuona hetkenä niin varma oli hän hurjimpien tuumainsa menestyksestä, että hän vähän välitti, ketä loukkasi, ketä säikähytti.
Verkalleen, omituisine saattojoukkoineen alkoi Adrian matkansa. Noustuaan jyrkkää rinnettä tasangolta, hän saapui harjanteelle, josta sopi nähdä koko marssivan sotajoukon, — liehuvat liput — auringon paisteessa säteilevät haarniskat, jono jonon perässä kuin teräsvirrat, ja koko alanko täynnä liikkuvaa sotavehjettä, — sotaisten ja ylevien säveleitten silloin tällöin tukahuttaessa noitten asestettujen tuhansien mahtavan astunnan töminän. Vihdoin Adrianin silmä tapasi mustan hevosen seljässä ratsastavan, uljasvartaloisen Montrealen, joka tuon matkan päässäkin erosi muista, vähemmän komean asunsa kuin mittavan ruumiinsa puolesta. Siinä hän retkeili, toiveet kukkeimmillaan, tuo joukkonsa ylpeys — valtavan sotavoiman pää — Italian hirmu — sankari, joka hän oli — valtijas, joksi hän saattoi tulla!
Kolme lyhyttä kuukautta kului, ja kuusi jalkaa maata riitti koko hänen suuruudelleen.