Stefanello kahden muun jalosukuisen seurassa istui huolettomana pöydän ääressä eräässä syvässä akkunakomerossa, josta vielä saatetaan nähdä tuo suurenmoinen maisema, Rooman häämöttävät tornienhuiput taustana, jota Hannibal ja Pyrrhus olivat tuosta samasta linnasta katselleet!
Nuoruuden ensi kukoistuksessa olevan Stefanellon parrattomissa kasvoissa olivat jo nuot jäljet nähtävinä, jotka tavallisesti ovat myöhäisemmän miehuuden intohimojen ja paheitten työtä. Hänen muotonsa oli vanhan Tapanin kaavaan valettu; sen selvissä, terävissä, ylevissä piirteissä havaittiin tuo säännöllinen ja viehättävä tasasuhtaisuus, jonka veri, niin ihmisissä kuin eläimissäkin, joskus säilyttää halki sukupolvien; mutta nuot kasvot olivat kuihtuneet ja laihat. Hänen kulmiansa puristi ikuinen uhka; hänen ohuilla, verettömillä huulillaan liehui tuo röyhkeä ylenkatse, joka varhaisessa nuoruudessa tavattuna, näyttää niin erityisen kylmältä ja vastenmieliseltä; ja hänen silmiänsä ympäröivät syvät ja sinertävät uurrokset puhuivat tavanmukaista irstautta ja ennenaikuista uupumusta. Hänen vieressään istuivat (vihan sovittamina) hänen heimonsa perintöviholliset; salakavalan Luca di Savellin leppeä muoto Orsinin ruhtinaan rotevan vartalon ja verta vaanivan katseen vastassa.
Colonnain nuori päämies nousi melkein sydämellisenä ottamaan vastaan sukulaistaan. "Terve tultuasi, rakas Adrian", hän sanoi; "tulitpa sopivaan aikaan auttamaan meitä tunnetulla sotataidollasi. Etkö luule että kestämme pitkällisen piirityksen, jos tuolla hävyttömällä plebeijillä on siihen uskallusta? Tunnethan ystävämme Orsinin ja Savellin? Kiitos P. Pietarin tai hänen lähettäjinänsä, meillä nyt on huonompia kurkkuja katkottavana kuin omamme!"
Näin sanoen Stefanello jälleen heittäytyi välinpitämättömästi istuimelleen ja Savellin kimeä naisen-ääni tarttui puheesen.
"Tahtoisinpa, jalo signor, että olisitte tullut paria hetkeä ennemmin; meitä vielä naurattaa muistellessamme — hi, hi, hi!"
"Mainiota", huusi Stefanello yhtyen nauruun; "orpanallemme tapahtui vahinko, Kuule, Adrian, tuo lurjus, jonka paavi röyhkeydessään teki senaattoriksi, uskalsi eilispäivänä lähettää luoksemme kasakkansa, jota hän — Jumal'auta — kutsui lähettilääksensä!"
"Olisitte nähnyt hänen viittansa, signor Adrian!" liitti puheesen
Savelli, "purppurasamettia, niin totta kuin elän, kullalla kirjatut
Rooman vaakunat: me pian korut pilasimme!"
"Mitä!" huusi Adrian, "rikoitteko kaiken jalomielisyyden ja ritariuden lait? — Ette airutta häväisseet?"
"Airutta, sanot!" kiljasi Stefanello, rypistäen otsaansa, niin että silmiä tuskin näkyi. "Vaan ruhtinaitten ja ylimysten on oikeus käyttää airueita. Jos minä olisin saanut tehdä tahtoni, olisin lähettänyt roiston pään tuolle vallanryöstäjälle."
"Mitä teitte sitten?" kysyi Adrian kylmästi.