Noissa oli tunnetta noissa Rienzin sanoissa, mikä koski Montrealen hellempään veljeen. Hän kumarsi ääneti. Rienzi katseli häntä aatoksissaan ja huokasi. Sitten muuttaen puheen-ainetta hän alkoi jutella Palestrinan piirityksestä, ja hetken päästä vetäytyi levolle.
Veljesten jäätyä kahdenkesken he silmäilivät toisiaan äänettöminä. "Brettone", sanoi Arimbaldo vihdoin, kuiskaten, "sydäntäni epäilyttää. En pidä Walterin kunniaa pyytävistä tuumista. Olemmehan maanmiehiimme nähden suoria ja avomielisiä, miksikä pettelemme tuota ylevähenkistä roomalaista?"
"Vaiti", sanoi Brettone. "Ainoastaan veljemme rautainen käsi pystyy ohjaamaan tuota melskeistä kansaa, ja samoinkuin Rienzi, pettyy hänen vihollisensakin, ylimykset. Ei siitä sen enempää! Sainpa tietoja Montrealesta, hän jonkun päivän päästä saapuu Roomaan."
"Entäs sitten!"
"Rienzi ylimysten heikontamana (sillä hän ei saa voittaa) — ylimykset Rienzin heikontamina — pohjolaisemme ottavat haltuunsa Capitolin ja sotamiehistömme, jotka nyt ovat hajallaan pitkin Italiaa, samoavat Suuren Kapteenin lippujen juurelle. Montrealesta tulee ensin podosta, sitten Rooman kuningas."
Arimbaldo kiikkui levottomana tuolillansa ja keskustelu päättyi siihen.
Rienzin tila oli aivan sellainen, joka enimmin pyrkii katkeroittamaan ja paaduttamaan parhaimman luonnon. Henki suurenmoisimpiin pyrinnöihin kykenevä, sydän ylevimpiä tunnelmia täynnä, vallan päivänpaisteisille kiireille kiivenneenä ja äänekkäitten liehakoitsijain ympäröimänä, hän ei tuntenut ainoatakaan miestä, johon hän saattoi luottaa. Hän oli kuin jyrkänteen partaalle joutunut, jonka jalansija murenee ja jokainen oksa, mihin hän tarttuu, tuntuu kosketuksesta lahoavan. Kansan hän tiesi olevan hänen parhaakseen kaunopuheliaamman kuin milloinkaan, mutta sen ihastustaan kiljuessa, ei kenelläkään ollut tarmoa uhrata hänelle! Valtion vapautta ei koskaan saa aikaan yksi ainoa henkilö; ellei kansa — ellei suurempi joukko — ponteva, innokas vähemmistö ainakin, käy käsi kädessä hänen kanssaan. Rooma kysyi uhria kaikilta, jotka halusivat roomalaista uudestasyntymistä — ajan, mukavuuden ja rahan uhria. Väkijoukko seurasi senaattorin juhlakulkuetta, mutta ainoakaan roomalainen ei pyhittänyt itseään hänen lipulleen maksutta! ainoastakaan kolikosta ei luovuttu vapauden turvaksi. Häntä vastaan olivat sonnustettuina Italian mahtavimmat ja julmimmat ylimykset, joista jokainen pystyi omalla kustannuksellaan taistelukunnossa pitämään vähäsen armeijan harjaantuneita sotakarhuja. Rienzin puolella olivat kauppiaat ja käsityöläiset, jotka olivat kerkeitä nauttimaan vapauden hedelmiä, mutt'eivät maata muokkaamaan; jotka tyhjästä huudostaan vaitelivat rauhaa ja rahaa ja jotka odottivat että yksi mies olisi päivässä toimittanut sen, mikä sukupolven ponnistuksilla olisi ollut helposta hinnasta saatu. Kaikki heidän hämärä ja törkeä käsityksensä parannetusta valtiosta rajoittui siihen, että he säilyisivät ylimyksiltä ehjin nahoin sekä saisivat olla hallitusmiestensä verotuksista rauhassa. Rooma, sanon, ei antanut senaattorilleen ainoatakaan vapaata kättä, ei ainoatakaan pakotonta floriinia. Hyvin oivaltaen vaaran, mikä vaanii hallitsijaa, joka puolustaa valtiota ulkomaalaisten miekoilla, Rienzin hartaimpana toivomuksena ja kirkkaimpana unelmana oli hänen palauksensa ensi innostuksen kestäessä muodostaa roomalaisista järjestetty ja vapaaehtoinen voima, joka häntä suojellessaan suojelisi heitä itseä, — toisellainen verraten hänen ensimmäisen valtansa kahdenkymmenen tuhannen miehen nimelliseen voimaan, jonka milloin hyvänsä saattoi lannistaa (niinkuin lannistikin) sata ja viisikymmentä, säännöllinen, hyvin harjaantunut ja luotettava kunta, joka oli kylläksi lukuisa, kestääkseen hyökkäyksiä, eikä liiaksi lukuisa ruvetakseen hyökkääjäksi.
Siihen saakka kaikista hänen yksityisistä kokeistaan, julkisista kehotuksistaan ei ollut lähtenyt mitään; kansa kummasteli — kiljui — näki hänen lähtevän kaupungista tyrannejansa vastaan ja palasi puoteihinsa sanoen, "tuota suurta miestä!"
Rienzin luonne on tuomarikseen saanut etupäässä kamariherroja, jotka tarkastelevat ihmisolentoja aivan kuin ne olisivat koneita; jotka eivät arvostele suuruuksia niitten ansion, vaan menestyksen mukaan, ja jotka ovat moittineet ja irvistelleet tribuunia siinä, missä heidän olisi pitänyt langettaa kansa. Olisi Roomasta löytynyt puolikin sitä henkeä, joka virtasi Cola di Rienzin pienimmässä suonilossa, tuo ylevä tasavalta, jollei majesteetillinen Rooman valtakunta, saattaisi nyt olla olemassa! Kääntyen kansasta, senaattori näki julmat, tyrannien leirin väkivaltaan tottuneet joukkonsa sekä päälliköt, joihin luottaminen oli turmiota tuottava — joita julkisesti epäillä oli yhtä turmiollista. Joka taholta vaaroihin kiedottuna hänen luonteensa kävi päivä päivältä levottomammaksi, valppaammaksi ja ankarammaksi, ja kaikkien isänmaanystävän tarkotusten ohessa hän tunsi kaiken tyrannin kirouksen. Vaikka hänen ei ollut tuo melskeinen ja paaduttava rata, joka sotakentällä vietetyn elämän läpi vei Cromwellin samallaiseen valtaan — vaikka hänen olennossaan oli enemmän suloa ja henkistä vienoutta, hän muutamilta luonteen piirteiltä oli tuon vielä suuremman miehen kaltainen — uskonnolliselta innoltaan, jyrkältä oikeudentunnoltaan, jonka asianhaarat usein pakottivat ankaruuteen, mutta joka milloinkaan ei tarpeettomasti ollut julma eikä verenhimoinen; ylenpalttiselta maansa ylpeydeltä ja salaperäiseltä ky'yltään vallita muitten mieliä. Mutta hän oloihin nähden oli verrattomasti enemmän tuon jättiläis-englantilaisen kaltainen, kuin alkuperäiseltä luonnoltaan, ja nuot olot ne saivat heidän luonteensa toistensa kaltaisiksi heidän eri elämän-uriensa lopulla. Samoin kuin oli laita salaisten ja julkisten vihollisten ahdistaman Cromwellin, salamurhaajan tikari aina välkkyi hänen silmäinsä edessä, ja hänen ylpeä sydämensä, joka ei peljännyt todellisia, vapisi luultuja hirmuja. Kasvojen äkillinen värivaihdos, punan ja kalvean — verensyöksy, levoton silmä, paljastaen olemuksen tyynen majesteetin valheen — jupisevat huulet — rauhaton uni — salainen haarniska — ne olivat kummankin vallan palkinnot!
Nuoruuden kimmoisuus oli jättänyt tribuunin! Hänen monta kommelusta kestänyt ruumiinsa oli Avignonin vankikomeroissa löyttäytynyt tuskallisen kivuliaaksi — hänen ylevä henkensä häntä vielä piti pystyssä, mutta hermot ne myönsivät. Kyyneleet helposti herahtivat hänen silmiinsä, ja usein, samoinkuin Cromwellin, hänen luultiin itkevän tekohartauttaan, kun tosisyynä oli rasitetun ja ärtyneen mielen sairaudenpuuska. Ollen varhaisemmassa elämässään erinomaisen raitis, hän nyt pakeni jäytävistä ajatuksistaan viinin pettävään kiihotukseen. Hän joi syvään, vaikka vaikutus ei koskaan näyttäytynyt muuten kuin vapaammassa ja hurjemmassa mielialassa sekä tuossa kohahtelevassa tuulessa, puoleksi hilpeässä, puoleksi katkerassa, mikä hänen nuoruutensa päiville oli ollut ominaista. Nyt hilpeydessä oli enemmän ääntä, mutta katkeruudessa enemmän sappea.