Sellaiset olivat Rienzin ominaisuudet hänen valtaan palatessaan — ja päivä päivältä ne kävivät selvemmiksi. Ninaa hän yhä rakasti yhtä hellästi, ja, jos mahdollista, hän Rienziä enemmän kuin koskaan; mutta sittenkuin kunnian voittoriemun veres oli mennyttä, miten lieneekin, heidän välissään ei enää ollut sen entistä hurmaa. Ennen he alinomaa puhuivat tulevaisuudesta — kirkkaitten päiviensä varastosta. Nyt Rienzi kärtyisenä ja tuskastuneena käänsi kaikki ajatuksensa tuosta "hyvästä huomenesta." Hän ei välittänyt "hyvästä huomenesta!" Pimeä ja okainen oli nykyinen hetki, kaikki sen tuolla puolen oleva lupasi vielä vähemmän auvoa, enemmän uhkaa. Vielä hänellä oli hetkiä, lyhyitä mutta valoisia, jolloin hän unhottaen tuon rautaisen sukukunnan, jonka keskeen hän oli viskattu, vaipui skolastisiin, jumaloimansa menneisyyden unelmiin ja puolittain haaveksi olevansa kansasta, joka oli hänen neronsa ja hartautensa arvoinen. Samoinkuin enimmät miehet, jotka ovat säilyneet läpi suurien vaarojen, hän yhä yltyen vaali herkkää uskoansa oman kohtalonsa suuruuteen. Hän ei voinut luulla siten pelastuneensa tarkotuksetta! Hän oli tuo Valittu ja siis Taivaan Ase. Ja niin tuo raamattu, joka hänen yksinäisyydessään, retkillään ja vankeudessaan oli ollut hänen tukensa ja lohdutuksensa, oli hänen suuruudessaan tarpeellisempi; kuin milloinkaan.
Oli vielä huolen ja murheen syy miehellä, joka julkisten vaarojen keskellä erityisesti kaipasi yksityisten ystävien tukea ja myötätuntoisuutta, — se että hän sai kärsiä tuon tavallisen, vanhojen kannattajien poissaolon rangaistuksen. Muutamat olivat kuolleet, muutamat julkisen elämän myrskyistä uupuneina ja kyllästyneinä noihin melskeisin mullistuksiin, joihin Rooma pyrkiessään parannukseen joka kerta joutui, olivat vetäytyneet pois — toiset koko kaupungista, toiset kaikesta valtiollisten puuhain osallisuudesta. Saleissaan tribuuni näki epäystävällisiä naamoja ja uuden sukupolven. Kansanmielisen puolueen johtajista useimmat olivat haikean vastahakoisia paavin herruudelle ja katselivat epäluuloin ja varoen tuota kansan hyväksi hallitsevaista, jonka paavi oli asettanut virkaan ja tunnustanut. Rienzi ei ollut niitä miehiä, jotka entiset ystävänsä unohtavat, jos kohta ne halpa-arvoisiakin ovat, ja hänellä oli jo ollut tilaisuus puhuttaa Cecco del Vecchiota. Mutta tuo karski tasavaltalainen oli kylmästi kohdellut häntä. Hänen muukalaiset palkkasoturinsa ja senaattorin-arvonimensä olivat seikkoja, jotka eivät mahtuneet käsityöläiseen. Töykeänä kuten ainakin, hän oli sen sanonut Rienzille.
"Mitä tuohon jälkimäiseen seikkaan tulee", vastasi tribuuni ystävällisesti, "niin ei nimi luontoa muuta. Jahka minä unohdan että paavin lähettämä on hänen laumansa vartija, niin hyljätkää minä. Ja mitä tulee ensinmainittuun, niin näyttäkää minulle vaan viisisataa roomalaista, jotka vannoutuvat öin päivin seisomaan aseissa Rooman puolustukseksi, niin lasken pohjolaiset liesuun."
Cecco del Vecchio oli leppymätön; rehellinen, mutta sivistymätön — mahdoton, ja ollen luonnoltaan tyytymätön hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei enää olisi senaattorille välttämätön, ja se loukkasi hänen ylpeyttään. Niin kummalliselta kuin tuntuneekin, tuota tylyä käsityöntekijää kaiveli salaisesti se seikka, ettei Rienzi riemukulussaan ollut nähnyt ja erottanut häntä tuhansien joukosta. Sellaisia ovat pienet loukkaukset, joista suurelle miehelle koituu ankara vaara!
Käsityöläiset pitivät vielä kokouksiaan, ja Cecco del Vecchion voimallisen äänen kuultiin äkeästi ennustelevan. Mutta syvemmin kuin muitten vieraantuminen koski Rienziin hänen vanhan ystävänsä Pandulfo di Guidon hämärä ja muuttunut käytös. Oudoksuen ettei tuota tunnettua kaupunkilaista näkynyt niitten joukossa, jotka joka päivä kävivät Capitolissa terveisillä, hän oli lähettänyt noutamaan häntä ja turhaan koettanut elvyttää heidän entistä tuttavallisuuttaan. Pandulfo teeskenteli suurta kunnioitusta, mutta kaikki senaattorin suopeus ei pystynyt voittamaan tuota etäistä miestä. Tosiansa, Pandulfo di Guido oli jo oppinut laatimaan kunniakkaita tuumia itse puolestaan, ja hän tunsi että ilman Rienzin paluuta hän nyt saattaisi olla turvallinen ja osaksi ylimysten kannattama kansan tribuuni. Helppo vaikuttavaan asemaan pääsy, minkä sekasortoinen ja turmeltunut valtio, josta säännöllisten laitosten siunaus puuttuu, tarjoo kunnianhimolle, synnyttää kateutta ja kilpailua, joka hävittää yhteyden ja mädäntää puoluesiteet.
Sellainen oli Rienzin tila ja kumminkin, ihmeellistä sanoa, rahvas näytti jumaloivan häntä, ja laki ja vapaus, elämä ja kuolema olivat hänen kädessään!
Kaikista niistä, joiden toimena oli pitää huolta hänen persoonastaan, Angelo Villani oli enimmin suosittu. Tuo nuorukainen, joka oli seurannut Rienziä hänen pitkän maanpakonsa kestäessä, oli myöskin, Ninan tahdosta, palvellut häntä, hänen lähtiessään Avignonista, Albornozen leirissä. Hänen intonsa, älynsä ja suora ja avomielinen hartautensa sokasivat senaattorin näkemästä hänen luonteensa vikoja ja hankkivat hänelle yhä enemmän ja enemmän Rienzin suosion. Hän mielellään tunsi että yksi uskollinen sydän sykki hänen lähellään, ja tuo kamaripalvelijan arvoon ylennyt hovipoika seurasi aina häntä ja makasi hänen eteisessään.
Vetäydyttyään tuona iltana asumukseensa, joka oli valmistettu hänelle Tivolissa, senaattori istui avonaisen akkunan ääressä, josta tähtien valossa nähtiin kukkuloita verhoovat havumetsät, vaan koskien kohinan ja alhaalta kuuluvan vahtimiehen säännöllisen astunnan rikkoessa hetken hiljaisuuden. Nojaten poskeansa käteensä, Rienzi istui kauan, mieli täynnä kolkkoja ajatuksia, ja katsahtaessaan vihdoin ylös, hän huomasi Villanin kirkkaansiniset silmät, ja huolestuneen myötätuntoisuuden kuvaantuvan hänen kasvoillaan.
"Onko herrani sairas?" kysyi nuori kamaripalvelija epäröiden.
"Ei, Angelo-poikani, vaan hieman sydämen raivoissa. Syyskuun illaksi minusta ilma on kolkkoa!"