"Soisin, jalo herrani", sanoi Villani, "että pohjolaisillamme olisi toiset päälliköt, kuin nuot provencelaiset."
"Minkätähden?" kysyi Rienzi äkkiä.
"Ovatko Suuren Komppanian päällikön kätyrit milloinkaan olleet sanansa mittaisia mieheen nähden, jota Montrealen rahan- tai kunnianhimon on kelvannut pettää? Eikö hän muutamia kuukausia sitten ollut Johan di Vicon oikeana kätenä, ja eikö hän myynyt palvelustaan Johan di Vicon vihamiehelle, kardinaali Albornozelle? Nuot sotilaiset vaihtavat miestä kuin elukkaa."
"Päätät oikein Montrealesta: hän on turmiollinen ja hirmuinen mies. Mutta minusta hänen veljensä ovat tylsempää ja vähäpätöistä lajia; niillä ei ole uskallusta rosvokapteenin rikoksiin. Kosketit kuitenkin, Angelo, kieleen, jopa ei soinnu ensi yön unen kanssa yhteen. Sorea nuorukainen, nuoret silmäsi tarvitsevat unta; lähde levolle, ja kuullessasi ihmisten kadehtivan Rienziä, ajattele että —"
"Jumala ei koskaan luonut neroa kadehdittavaksi!" keskeytti Villani, jossa kiihko voitti kunnioituksen. "Emmehän aurinkoakaan kadehdi, vaan pikemmin laaksoa, joka sen säteistä vaurastuu."
"Tosiaan, jos olen aurinko", sanoi Rienzi katkerasti ja kolkosti hymyillen, "minä ikävöitsen yötä — ja tuleva se on, niin ihmisellisen kuin taivaallisen toivioretkeläisen! — Kiitos Jumalan, ettei kunnianhimomme voi tehdä meitä ainakaan kuolemattomiksi!"
V Luku.
Pettäjä pettynyt.
Seuraavana aamuna Rienzin astuessa huoneesen, missä hänen päällikkönsä odottivat häntä, hänen tarkka silmänsä; heti huomasi että pilvi vielä varjosti messere Brettonen otsaa. Arimbaldo, nojallaan syvässä akkunakomerossa, vältteli hänen silmäystään.
"Hyvää huomenta, herrat", sanoi Rienzi; "aurinko hymyten suosii yritystämme. Sain tietoja Roomasta — vereksiä joukkoja liittyy meihin ennen puoltapäivää."