"Suoraan puhuttu — vielä kerran kätenne! — Kunnon tivolilaiset odottavat minua Piazzalla — tarvitsevatpa pienen muistutuksen. Hyvästi puolipäivään."
Rienzin lähdettyä Brettone tarttui kiivaasti miekkansa kahvaan. — "Tuo roomalainen pilkkaa meitä", sanoi hän. "Mutta Walter de Montrealen kerran tultua Roomaan tuo liekiö saa kalliisti tämän maksaa."
"Hiljaa!" sanoi Arimbaldo, "seinillä on korvat, tuo saatanan sikiö, tuo
Villani, on aina kintuissamme!"
"Tuhannen floriinia! Toivon että hänen sydämessään on yhtä monta pisaraa", noitui äkeissään Brettone, veljestään välittämättä.
Soturit saivat palkkansa — armeija lähti liikkeelle — senaattorin kaunopuheliaisuus lisäsi hänen voimaansa tivolilaisilla vapaaehtoisilla, ja hurjia, puolittain asestettuja maalaisjoukkoja liittyi hänen lippuihinsa Campagnasta ja läheisistä vuoriseuduista.
Palestrina piiritettiin; Rienzi yhä piti tarkasti silmällä Montrealen veljiä. Käyttääkseen muka heidän sotataitoaan italialaisten vapaaehtoisten hyväksi, hän erotti heidät palkkasotureista ja luovutti heidän johtoonsa vähemmän harjaantuneet italialaiset, joiden parissa heidän, hänen uskoakseen, ei olisi hiki ruveta vehkeilemään. Itse hän ryhtyi pohjolaisten päällikkyyteen — ja he vasten tahtoaan ihastuivat hänen taitavasta mutta arvokkaasta käytöksestään sekä mieskohtaisesta urheudestaan, jota hän osotti muutamissa piiritettyjen hyökkäyksissä. Mutta niinkuin metsästäjät, otuksen viekkaimmista mutkista huolimatta, tunnottomat ja kiitävät Vaiheettaret ahdistivat Cola di Rienziä!
VI Luku.
Tapaukset lähenevät loppuaan.
Sill'aikaa kuin äskenmainitut seikat selvitettiin parittajien leirissä, istuivat Luca di Savelli ja Stefanello Colonna erään vieraan seurassa, joka salavihkaa oli saapunut Palestrinaan yöllä ennenkuin roomalaiset pystyttivät telttinsä sen muurien edustalle. Vieraassa, joka saattoi olla neljännen kymmenennen vuotensa täyttänyt, oli vielä melkein vähentymättömänä jäljellä tuo vartalon ja kasvojen tavaton kauneus, mikä hänen nuoruuden päivinään oli ollut erinomainen. Mutta tuo kauneuden luonne ei enää ollut se, joka kuvattiin silloin kuin hän ensi kerta esitettiin lukijalle. Se ei ollut enää tuota piirteitten ja hipiän melkein naisellista hempeyttä, eikä tuota olemuksen jaloa kiillettä ja viehättävää suloa, mikä Walter de Montrealelle oli ominaista: monivaiheinen ja sotainen elämä oli vihdoinkin tehnyt työnsä. Hänen käytöksensä oli nyt jyrkkä ja komentava, kuin miehen, joka on tottunut rajuja henkiä hillitsemään, ja hänessä vakuutuksen sulo oli vaihtunut käskevään ankaruuteen. Hänen sankarivartalonsa oli laihtunut ja jännertynyt, ja hänen hieman rypistynyt otsansa, jota ennen sakeat suortuvat puoleksi kaihtoivat, oli ohimoilta täydellisesti paljas, ja sen tavaton korkeus enensi hänen olentonsa arvokkaisuutta ja miehuutta. Hänen ihonsa kukkeus oli lakastunut, vähemmän ulkonaisesta vaikutuksesta, kuin sisällisistä ponnistuksista, metallinkarvaiseksi, asettuneeksi kalvakkuudeksi; ja hänen juonteensa näyttivät nyt selvemmiltä ja ulkonevammilta, kun lihakset olivat hieman laskeneet hänen poskensa piiristä. Mutta muutos oli ijän ja olosuhteitten mukainen; ja jos provencelainen nyt vähemmän toteutti urhean ja kauniin vaeltavan-ritarin ihanteen, hän sitä enemmän soveltui siksi, miksi vaeltava-ritari oli varttunut — älykkääksi valtaherraksi ja mahtavaksi päälliköksi.
"Teidän tulee muistaa", sanoi Montreal, jatkaen keskustelua, joka näytti tehneen valtaavan vaikutuksen hänen kumppaneihinsa, "että tässä teidän ja senaattorin välisessä kiistassa minä yksin pidän tasapainoa. Rienzi on kokonaan vallassani — veljeni hänen sotavoimansa päällikkönä, minä itse hänen velkojansa. Minä mieleni mukaan joko vahvistan hänet valtaistuimelle, tai lähetän hänet hirteen. Annan käskyni, niin Suuri Komppania on Roomassa; mutta ilman senkin vaikutusta luulen, jos sovimme yhteen, aikeemme onnistuvat."