Hän kutsui telttiinsä Provencen veljekset ja ilmoitti heille aikovansa heti palata Roomaan. "Palkkasoturit pitkittäkööt piiritystä alipäällikkönne johdolla, ja te roomalaisen legioonini mukana lähdette kanssani. Veljenne, herra Walter, ja minä tarvitsemme teitä; meillä on asioita keskenämme. Jonkun päivän perästä palaan, hankittuani rekryyttejä kaupungista."
Sitä veljekset toivoivatkin; he nähtävästi ihastuneina suostuivat esitykseen.
Rienzi lähetti noutamaan valiojoukkonsa päällikköä, samaa Riccardo Annibaldia, jonka lukija muistaa tämän teoksen alkupuolella mainituksi Montrealen peitsen vastustajaksi. Tuo nuori mies — niitä harvoja ylimyksiä, jotka kannattivat senaattoria — oli osottanut suurta rohkeutta ja sotaista kuntoa ja hänestä saattoi odottaa sukeutuvan aikansa etevimpiä sotapäälliköitä.
"Rakas Annibaldi", sanoi Rienzi, "vihdoinkin voin toteuttaa tuumani, josta olemme kahdenkesken neuvotelleet. Otan mukaani Roomaan nuot provencelaiset päälliköt — jätän teille armeijan johdon. Nyt Palestrina antautuu — ha, ha, ha! — Nyt Palestrina antautuu!"
"Kautta oikean käteni, sitä minäkin, senaattori", vastasi Annibaldi. "Nuot muukalaiset ovat tähän saakka vaan nostaneet riitaa keskuudessamme, ja elleivät he ole pelkuria niin he ovat petturia!"
"Vaiti, vaiti, vaiti! Petturia! Oppinut Arimbaldo, urhea Brettone petturia! Hyi mokomaa! Ei, ei; he ovat erinomaisia, kelpo miehiä, vaikk'eivät voittoisia sotakentällä, — vaikk'eivät voittoisia sotakentällä; — parempi onni heille kaupungissa! Ja nyt toimeen!"
Senaattori selvitti hänelle suunnitelman, jonka mukaan kaupunki oli vallotettava, ja Annibaldin sotatiedot kerrassaan myönsivät sen toteutuviksi.
Roomalaisen joukon keralla ja Montrealen veli kummallakin puolellaan
Rienzi sitten läksi Roomaan.
* * * * *
Samana iltana piti Montreal pidot Pandulfo di Guidolle ja muutamille etevimmille porvareille, joita hän oli yksitellen tutkistellut, ja havainnut heidän hyvin vähän valittavan senaattorista.