Tämä keskustelu, jonka kertominen on kestänyt näin kau'an, oli todellisuudessa lyhyt; mutta sen aine jo loppui ja piispa nousi lähteäksensä. Talon ulkoportti aukeni, ja piispan palvelijajoukko nosti ylös soihtunsa, ja hän oli juuri kääntynyt Rienzistä, joka oli saattanut häntä portille, kun muuan nainen nopeasti riensi halki piispan saattojoukon, ja nähdessään Rienzin heittäytyi hänen jalkainsa eteen.
"Voi, rientäkää, herra! rientäkää, Jumalan rakkauden tähden rientäkää, muuten nuori signora joutuu ijäksi hukkaan!"
"Signora! — taivaan ja maan nimessä, Benedetta, kenestä puhut? — sisarestani — Irenestäkö? eikö hän ole kotona?"
"Voi, herra, — Orsinit — Orsinit!"
"Mitä heistä, puhu vaimo!"
Sitten hengästyneenä, usein keskeyttäen, Benedetta kertoi Rienzille, jonka lukija jo on tuntenut Irenen veljeksi, sen verran Martino di Porton seikkailusta, kuin hän oli nähnyt: kahakan lopullisesta päätöksestä hän ei tiennyt mitään.
Rienzi kuunteli äänetönnä; mutta hänen kasvojensa kuolon kalpeus ja hänen alahuulensa vavahdus ilmaisivat mielenliikutuksen, jota hän ei päästänyt kuuluville.
"Kuulette, herra piispa kuulette", sanoi hän Benedettan lopetettua ja kääntyneenä piispaan, jonka lähtöä kertomus oli viivyttänyt, "kuulette, millaista väkivaltaa Rooman asukkaat saavat kärsiä. Hattuni ja miekkani, paikalla! Herrani, antakaa anteeksi kiivauteni."
"Mihin on aikomuksesi?" kysyi Raimond.
"Mihin — mihin! Niin, minä unhotin, herrani, teillä oi ole sisarta, Ehk'ei teillä ole ollut veljeäkään! Ei, ei; yhden uhrin kuitenkin olen pelastava. Mihin, te kysytte — Martino di Porton palatsiin."