"Orsinin luokse yksin ja oikeutta saamaan?"
"Yksin ja oikeutta saamaan! En!" kiljasi Rienzi tarttuen miekkaansa, jonka palvelija oli tuonut hänelle, ja syöksyi talosta; "mutta yksi mies riittää kostamaan."
Piispa jäi hetkeksi miettimään. "Hän ei saa joutua turmioon", hän jupisi, "niinkuin helposti saattaa käydä, jos hän yksinään antautuu suden raivolle alttiiksi. Hei, pojat!" hän huusi; "eteenpäin soihdut! Nopeaan, nopeaan! Me itse — me paavin vikaari — ryhdymme asiaan. Rauhottukaa, hyvät ihmiset; nuoren signoranne saatte takasin. Eteenpäin — Martino di Porton palatsiin!"
VI Luku.
Irenen olo Adrian di Castellon palatsissa.
Niinkuin Kyyprolainen katseli kuvapatsasta, johon hän oli unelmainsa nuoruuden kuvannut, jolloin elollinen väri verkalleen alkoi puhjeta marmoriin, niin katseli nuori ja intohimoinen Adrian edessään uinuvaa, vähitellen eloon heräjävää impeä. Ja ehk'ei noitien kasvojen kauneus ollut ylevintä eikä häikäisevintä laatua, ehkä niitten hempeän ja rauhallisen luonteen monet saattoivat jättää varjoon, ei kuitenkaan joittenkuitten mielestä saattanut löytyä hurmaavampaa muotoa, ei milloinkaan toista, joka kaunopuheliaammin olisi kuvannut tuon selittämättömän ja neitsyeellisen ilmeen, jota Italian taide etsii malleistansa — jossa kainous kuvautuu ulkonaisesti, lempeys piilevänä; tuo sekä muodon että sydämen nuoruuden kukoistus, ennenkuin kummankaan ensimmäinen vieno ja suloinen tuores on lakastunut, jolloin lempikin, jonka tulisi olla tuon ijän ainoa rauhaton vieras, vielä on tunne vaan eikä, intohimo.
"Benedetta!" kuiskasi Irene, avaten vihdoin silmänsä ja luoden ne itsetiedottomasti hänen vieressään polvillaan olevaan — nuot eriskummalliset, elollisimmat silmät, joita saattaisi vuosikausia katsella tulematta milloinkaan tuntemaan niitten värin salaisuutta, niin vaihteli se terän laajentuessa — tummentuen varjossa ja kirkastuen valossa taivaan sineksi.
"Benedetta", sanoi Irene, "missä olen? Voi, Benedetta! Minä näin niin kauniin unen."
"Minäkin kauniin näyn", tuumi Adrian.
"Missä olen?" huusi Irene nousten vuoteelta. "Tämä huone — nämä verhot
— Pyhä Neitsyt! vieläkö uneksun! — ja te, taivas — olettehan herra
Adrian di Castello!"