"Onko tuo nimi, jota olet oppinut pelkäämään?" sanoi Adrian; "jos niin, minä hylkään sen."
Jos Irene nyt punastui, niin sitä ei vaikuttanut tuo hurja riemu, jonka vallassa hänen haaveksiva sydämensä oli saattanut ennustaa hänen kuuntelevan Adrian di Castellon lemmen ensimmäisiä sanoja. Mieletönnä hämmästyksestä — pelästyneenä oudosta paikasta, vieläpä kauhistuen ajatusta, että hän oli kahdenkesken hänen kanssansa, joka vuosikaudet oli ollut hänen haaveiluissansa läsnä — pelästys ja suru olivat ne tunteet, jotka hän enimmin tunsi ja jotka enimmin kuvaantuivat hänen kasvoillansa. Ja kun Adrian lähestyi häntä, niin huolimatta hänen äänensä ystävällisyydestä ja hänen katseensa kunnioituksesta, hänen pelkonsa, joka ei ollut vähempi sentähden, että se oli epämääräinen, lisääntyi; hän vetäytyi huoneen äärimmäiseen päähän, katseli hurjasti ympärilleen ja sitten, peittäen kasvonsa käsillään, puhkesi katkeraan kyyneltulvaan.
Heltyneenä noista kyyneleistä ja arvaten hänen ajatuksensa, Adrian hetkeksi luopui kaikista äskeisistä rohkeammista toiveistaan.
"Älä pelkää, suloinen neiti", hän sanoi vakavasti; "toinnu, minä rukoilen sinua; ei mikään vaara, ei mikään paha voi kohdata sinua täällä; tämä käsi sinut pelasti Orsinin väkivallasta — tämä katto on vaan ystävän suoja! Mainitse minulle, ihana ilmestys, nimesi ja asuinpaikkasi, niin kutsun palvelijani ja saatan sinut turvassa heti kotiisi."
Kenties kyynelten huojennus, vielä enemmän kuin Adrianin sanat, sai Irenen tointumaan ja käsittämään omituisen asemansa; ja kun hänen järkensä näin selvinneenä ilmaisi mitä hän oli velkaa hänelle, jota hänen unelmansa niin kauan olivat pitäneet kaiken ylevyyden ihanteena, hän pääsi itsensä valtijaaksi jälleen ja lausui kiitoksensa, ilmaisten suloa, joka ei ollut vähemmän voittava, ehkä siinä vielä oli osaksi hämminkiä.
"Älä kiitä minua", vastasi Adrian kiihkeästi. "Minä olen koskettanut käteesi — minä olen palkittu. Palkittu! ei, kaiken kiitollisuuden — kaiken ylistyksen minä olen velkaa!"
Punastuen jälleen, mutta varsin erilaisia tunteita, Irene hetkisen vaitiolon jälkeen vastasi: "Vielä suurempana, herrani, on minun velkaani pitäminen, teidän niin välinpitämättömästi siitä puhuessanne. Ja nyt, tehkää kiitollisuuteni täydelliseksi. En näe seuralaistani — sallikaa hänen saattaa minut kotiini; se on vain lyhyen matkan päässä tästä."
"Siunattu on sitten se ilma, jota olen tietämättäni hengittänyt!" sanoi Adrian. "Mutta seuralaisesi, neiti armahinen, ei ole täällä, hän pakeni, luullakseni, kahakan häiriössä, ja koska en tuntenut nimeäsi enkä ollessasi silloisessa tilassasi saanut tietää sitä huuliltasi, minun oli onnellinen pakko tuoda sinut tänne; — mutta minä olen oleva seuralaisesi. Älä, miksi tuo arka katse; minun väkeni myös on lähtevä mukaamme."
"Minun kiitokseni, jalo herra, ovat vähäarvoiset; veljeni, joka ei ole teille tuntematon, on kiittävä teitä soveliaammin. Saanko lähteä?" ja Irene puhuessaan oli jo ovella.
"Oletko niin kiihkeä pääsemään minusta?" vastasi Adrian suruissaan. "Voi! lähdettyäsi silmistäni, en näyttävä, kuin kuu olisi hyljännyt yön! — mutta on autuasta totella käskyjäsi, silloinkin kun poistavat sinut luotani."