"Minua kutsutaan Ireneksi."
"Irene, Irene! — salli minun kertoa se. Se on lempeä nimi, ja viihtyy huulilla, kuin se ei hentoisi luopua niiltä — sopiva nimi sinun kaltaisellesi."
Näin pitäen mieluisasti kuultua ylistyspuhettaan tuolla hehkuvalla kukkaiskielellä, joka tosin on ominaisempaa tuolle aikakaudelle ja etelän hienolle kohteliaisuudelle, mutta joka myöskin on kieli, jolla nuoruuden intohimoisuuden runollisuus kaikkina aikoina ja kaikissa maissa lausuu uhkuvan yltäkylläisyytensä sydämen puhuessa sydämelle. Adrian saatteli kotiinpäin kaunista turvattiansa, valiten sillävälin kiertävimmän ja pisimmän tien, joka juoni Ireneltä joko jäi huomaamatta tahi jonka hän ääneti soi anteeksi. Heidän näkyvissään oli jo katu, jonka varrella Rienzi asui, kun heidät äkki-arvaamatta saavutti tulisoihtuja kantava miesjoukko. Se oli Orvieton piispan seurue, joka palasi Martino di Porton palatsista, matkalla (mukanaan Rienzi) Adrianin asuntoon. He olivat edellisessä paikassa, Orsinia tapaamatta, palvelijoilta kuulleet kahakan päätöksen ja Irenen sankarin nimen, ja huolimatta Adrianin yleisestä armastelijan maineesta, Rienzi tarpeeksi tunsi hänen luonteensa ja hänen mielenlaatunsa jalouden, varmasti tietääkseen että Irene oli turvallisena hänen suojassaan. Voi! juuri tuossa henkilön turvallisuudessa usein on suurin sydämen vaara. Nainen ei koskaan vaarallisemmin rakasta, kuin silloin, kun se, joka häntä rakastaa, hänen tähtensä hillitsee itsensä.
Likistyneenä veljensä rintaan, Irene pyysi häntä kiittämään hänen pelastajaansa; ja Rienzi tuolla lumoavalla avomielisyydellä, joka niin hyvin sopii vaatimattomille, ja jota kaikkien, jotka tahtovat hallita ihmisten sydämiä, joskus tulee osata näyttää, läheni nuorta Colonnaa ja lausui hänelle kiitollisuutensa ja ylistyksensä.
"Olemme liian kauan olleet erotettuina, meidän täytyy jälleen tulla tuntemaan toisemme", vastasi Adrian. "Ole varma että minä pian kohtaan sinun."
Kääntyen jättämään Ireneä hyvästi, hän nosti hänen kätensä huulilleen ja puristaessaan sitä sen luistaessa hänen omastaan, pettyikö hän luullessaan että nuot suloiset sormet keveästi, tahdottomasti vastasivat puserrukseen?
VII Luku.
Lemmestä ja lempivistä.
Jos Romeon ja Julian lemmentarinaa käyttäen Shakespeare olisi vaihtanut näkymön, jolle se kuvaantuu, pohjoisempaan ilmanalaan, saattanemme epäillä, olisiko kerrassaan Shakespearenkään taito pystynyt sovittamaan meitä Julian intohimon äkkinäisyyteen ja voimaan. Ja sellaisenakin kuin se on, ei löytyne monta järkevissä ja tervemielisissä saarelaisissamme, jotka eivät rehellisesti myöntäisi, jos heiltä suoraan kysyttäisiin, pitävänsä moisten kova-onnisten Veronan lempeilijöitten rakkausjuttua ja heidän tultansa outona ja liioiteltuna. Mutta Italiassa on kuvaus tuosta yhden yön synnyttämästä tunteesta — mutta "voimallisesta kuin kuolema" — niin yleinen, että jokapäiväisimmissä oloissa tavataan samallaisia lukemattomia. Eri aikakausina ja eri ilmanaloissa lempi ihmeellisesti vaihtelee esiintymismuodossaan. Ja vielä tänä päivänäkin, Italian taivaan alla, moni halpa tyttö saattaa tuta Julian tunteet, moni yksinkertainen veitikka kilpailla Romeon kanssa liiallisuudessa. Pitkät temput ovat tuntemattomia tässä päivänpaisteisessa maassa, jossa ja josta minä nyt kirjoitan. Ei missään maassa kenties tavata niin yleisesti lempeä, syttynyttä ensi kohtauksesta, mikä Ranskassa on pilan, Englannissa epäluulon; eipä missään maassa myöskään lempeä, näin äkkiä syntynyttä, uskollisemmin säilytetä. Se mikä on mielikuvituksessa kypsynyt, puhkeaa kerrassaan intohimoksi, mutta sitä koko ajan sulostuttaa, tunteellisuus. Ja olkoon tämä minun ja heidän puolustuksensa, jos Adrianin lempi näyttää ennen aikojaan syttyneeltä, ja Irenen liiallisten haaveilujen hedelmältä — tuon puolustuksen he saavat ilmalta ja auringolta, esivanhempainsa tavoilta, esimerkin lempeältä tarttumiselta. Mutta heidän alistuessaan sydämiensä käskyille, tuossa oli jonkinlaista, vaikka salaista surua, — aavistusta, jolla ehkä oli sulonsa, vaikka siinä oli katkeruutta ja ilkeyttä. Syntyisin niin ylhäisestä suvusta Adrian tuskin saattoi uneksiakaan plebeijin sisaren kanssa solmittua avioliittoa; eikä Irene, tietämättömänä veljensä nousevasta kunniasta, rohjennut povessaan säilyttää muita toiveita, kuin olla lemmittynä. Mutta nämät vastakkaiset olot, jotka karkeammissa, varovaisemmissa, itsekieltävämmissä ja ehkäpä hyveisemmissä mielissä, jotka pohjolan taivaan alla varttuvat, olisivat, olleet aiheena moista rakkautta vastaan ponnistelemaan, vaan lisäsivät heidän rakkautensa tulta ja lujuutta vastuksillaan, joiden vetovoima on aina vaikuttanut romaaneihin. Heillä oli taajoja, vaikka lyhyitä kohtaamisen tilaisuuksia — ei aivan kahdenkesken, mutta ainoastaan suopean Benedettan läsnä ollen: milloin yleisissä puistoissa, milloin Rienzin taloa ympäröivien autioitten raunioiden keskellä. He antautuivat, tulevaisuudesta paljoa välittämättä, hetken hurmauksen autuuteen: he elivät vain päivä päivältä; heidän tulevaisuutensa oli ensi kerta, jolloin he kohtaisivat toisensa; tuon ajankäänteen takana heidän nuoruudenrakkautensa sumutkin sulkeutuivat pimeyteen ja varjoon, jota he eivät koettaneet läväistä; eivätkä he vielä olleet tulleet siihen tunteittensa ajankohtaan, jolloin heidän lankeemisensa vaara olisi ollut tarjona — heidän lempensä ei ollut vielä kulkenut siitä kultaisesta portista, jossa taivas loppuu ja maa alkaa. Kaikki oli heistä runollisuutta, epämääräistä, jalostettua — ei valtavaa, määrättyä, kuolevaista — kaipuuta. Katse — kuiskaus — hiljainen kädenpuserrus — enintään ensimmäiset, muutamat ja harvat, lemmen suudelmat — nuot olivat tuon tunteen ihmiselliset rajat, joka täytti heidän uudella elämällä, loi heihin ikäänkuin uuden sielun.
Adrianin harhailevat tunteet olivat kerrassaan kiintyneet ja kohdistuneet; hänen vienon impensä unelmat olivat heränneet elämään, joka vielä uneksui, mutta "todellisuuteen verhottuna." Kaikki kaiho ja voima, ja tunteitten tulva, jotka hänen veljessään puhkesivat isänmaallisuuden ja vallantavoittelemisen muotoihin, olivat Irenessä vienontuneet yhteen olomuotoon, yhteen sielun kohdistumiseen — lempeen. Mutta tässä näöltään niin rajotetussa ajatuksen ja toiminnan lajissa ei todellisuudessa ollut vähemmän ääretön tila, kuin hänen veljensä kunnianhimon monipolkuisella alalla. Yhtä hyvin oli hänellä valta ja vapaus kaikkiin ylevimpiin pyrinnöihin kuin meidän tomullemme on suotu. Samallainen oli hänen haaveksiva intonsa epäjumalaansa; samallainen, jos hän olisi ollut samoin koeteltu, olisi ollut hänen jalomielisyytensä, alttiiksiantavaisuutensa — suurempi varmaan hänen rohkeutensa; vieroittumattomampi hänen jumaloimisensa; tahrattomampi itsekkäisistä tarkotuksista ja likaisista näkökannoista. Ajan vaiheet, kova onni, kiittämättömyys olisivat jättäneet hänet samaksi! Mikä valtio voisi kukistua, mikä vapaus masentua, jos miesten meluisan isänmaallisuuden into olisi yhtä puhdas kuin naisen rakkauden hiljainen lainkuuliaisuus.