Heissä kaikki oli nuorta! — sydän turmeltumaton, kuihtumaton — tuota elämän elämäntäyteläisyyttä ja uhkuvaisuutta, jossa on jotakin jumalallista. Tuossa ijässä, jolloin näyttää kuin emme koskaan voisi kuolla, kuinka kuolematonta, kuinka ikäänkuin jumalallisesta nuoruudesta kuohuvaa ja valtavaa on kaikki mitä sydämemme luopi! Meidän oma nuoruutemme on kuin itse maa, jolloin se täytti metsät ja vedet jumaluuksilla, jolloin elämä solui hekumassa, mutta synnytti vaan kaunista, — kaikki sen runollisuuden muodot — kaikki sointuisuudet, Arkaadian ja Olympian säveleet! Kulta-aika ei koskaan lopu maailmasta; se vielä on olemassa ja on oleva siksi kuin lempeä, terveyttä, runollisuutta ei enään ole; mutta vain nuorilla!
Kun näin viivyn, vaikka vaan hetkisen tässä välinäytöksessä tuota draamaa, jossa miehekkäämpiä kuin lemmen intohimoja kehittyy, niin syynä siihen on aavistukseni, että sellaista tilaisuutta on minulla vain harvoin oleva. Kun viivyn Irenen ja hänen salaisen lempensä kertomuksessa mieluummin, kuin että antaisin tapausten kuvata ne paremmin kuin tekijän sanat pystyvät, niin syynä siihen on tietoni, että tuo rakastava ja rakastettava henkilö niin kauan kuin mahdollista on pysytettävä ennemmin varjona kuin muotokuvana — jonka rohkeammat henkilöt ja uhkeammat värit jättävät takaloon, niinkuin sellaisten luonteiden tavallinen osa on; jonka läsnäolo pikemmin tunnetaan, kuin nähdään, joka liittyy kokonaisuuden sopusointuisuuteenkin vaan tuolla syrjäisellä ja vaatimattomalla paikallaan.
VIII Luku.
Intomies järkimiehen arvostelemana.
"Sinä olet minulle kohtuuton", sanoi Rienzi lämpimästi Adrianille, heidän istuessaan kahden kesken, pitkän keskustelun loppupuolella; "minä en näyttele pelkän kansanvillitsijän osaa; minä en hämmennä syvyyksiä siinä tarkotuksessa, että minun menestykseni pohjarupa nousisi pinnalle. Niin kauan ovat ajatukseni hautoneet menneisyyttä, että minusta näyttää kuin olisin käynyt osalliseksi siitä — kuin ei minulla olisi erinäistä olemusta. Minä olen koonnut koko sieluni yhteen ainoaan intohimoon, — ja sen päämäärä on Rooman uudistus."
"Mutta millä keinoin?"
"Herrani! herrani! On olemassa vain yksi kansan suuruuden uudistamiskeino — se on vetoaminen itse kansaan. Ei ole ruhtinaitten ja ylimysten vallassa tehdä valtiota pysyväisesti kunniakkaaksi, he itse kohoavat, mutta he eivät saa kansaa nousemaan mukanansa. Jokainen suuri uudestasyntyminen on syvien kansakerrosten yleinen liike."
"Ei", vastasi Adrian, "sitten olemme lukeneet historian eri lailla. Minusta kaikki suuret uudestasyntymiset näyttävät muutamien harvojen työltä, jonka kansanjoukko ääneti on hyväksynyt. Mutta älkäämme kiistelkö eri koulujen tavoin. Sanot ääneen että mahtava käänne on lähellä; että hyvät olot (buono stato) saadaan toimeen. Mitenkä? missä ovat aseenne? — sotamiehenne? Ovatko ylimykset vähemmän voimallisia kuin ennen? onko roskaväki pelottomampi, vakavampi? Taivas tietää etten puhu säätyni etuluulojen nojalla — minä itken maani alennusta! Minä olen roomalainen, sen takia minä unhotan olevani ylimys. Mutta minä kauhistun myrskyä jonka tahdotte niin uhkarohkeasti nostaa. Jos teidän kapinanne onnistuu, se on oleva väkivaltainen: se ostetaan verellä — kaikkien Rooman ylevinten nimien omistajain verellä. Tekonne tarkottaa toista Tarqvinien karkotusta, mutta se on enemmän näyttävä toiselta Sullan proskriptsioonilta. Verilöylyt ja kapinat eivät milloinkaan tasota rauhan tietä. Jos, toiselta puolen, ette onnistu, Rooman kahleet ovat ijäksi umpeen taotut: onnistumaton pakoyritys on vaan orjan lisätyn rääkkäyksen veruke."
"Mitähän sitten, herra Adrian, tahtoisitte meidän tekemään", sanoi Rienzi, huulilla tuo omituinen, ivallinen hymy, jonka ennen olemme huomanneet. "Odotammeko kunnes Colonna ja Orsini herkeävät kiistelemästä? Pyydämmekö Colonnalta vapautta ja Orsinilta oikeutta? Hyvä herra, emme voi ylimyksiä vastustaessamme vedota ylimyksiin. Me emme saata pyytää heitä supistamaan valtaansa, meidän on uudistaminen tämä valta itsellemme. Olkoon tuo yrityksemme vaarallinen — mutta me uskallamme sen Forumin muistomerkkien keskellä: ja jos tuhomme on tuleva — me kaadumme esi-isillemme arvokkaalla tavalla! Teidän ovat korkeat sukuperät, sointuvat arvonimet, laajat alueet ja puhutte teidän muinaisesta kunniastanne! Meilläkin — meillä Rooman plebeijillä on omamme! Meidän isämme olivat vapaita! missä on perintömme? ei myyty — ei lahjoitettu: vaan varasteltu meiltä, milloin kavaluudella, milloin väkisin viety — nukkuessamme näpistelty meiltä, tahi raa'asti väännetty käsistämme hätähuudoistamme ja vastaanponnistuksistamme huolimatta. Herrani, me vaan pyydämme laillista perintöämme takasin itsellemme; itsellemme — ei, teidän laitanne on samoin; teidän vapautenne on samoin mennyt. Uskallatteko asua isäinne talossa torneitta, varustuksitta, palkattujen salamurhaajien miekoitta? uskallatteko käydä kadulla pimeässä aseitta ja seurueitta? Totta kyllä, te ylimys voitte antaa samalla mitalla takasin, vaikka me emme tohdi. Te vuorostanne saatte harjoittaa julmuutta ja vääryyttä takasin, mutta korvaako väkivalta vapautta? Te olette saanut niistä loistoa ja voimaa — mutta samallaisten lakien turva olisi parempi lahja. Voi, vaikka minä olisin teidän sijassanne — vaikka minä olisin Tapani Colonna itse, minä janoisin, niin yhtä polttavasti kuin nytkin, tuota vapaata ilmaa, jota ei ole kansalaisiani vastaan nostamien! muurien ja vallitusten takana, vaan avaran taivaan alla, lain hiljaisen kaitselmuksen eikä laihan pelon ja onttosilmäisten epäluulojen, vihatun vallan seuralaisten turvissa. Tyranni luulee olevansa vapaa, kun hänellä on orjia käskettävinään; alhaisin vapaan valtion talonpoika on häntä vapaampi. Voi, herrani, jospa sinä — urhoollisin, jalomielisin, valistunein — sinä melkein ainoa säädystäsi, joka tunnet että meillä on ollut isänmaa — voi jospa sinä, joka voit ottaa osaa kärsimyksiimme, taistelisit kanssamme niitten auttamiseksi!"
"Sinä tahdot sotaa Tapani Colonnaa, heimolaistani vastaan, ja vaikka olen vaan vähän katsellut häntä, enkä, totta puhuakseni, pidä häntä aivan suuressa arvossa, niin hän on sukumme ylpeys — kuinka minä voin liittyä sinuun?"