"Hänen henkensä on oleva turvassa, hänen omaisuutensa turvassa, hänen arvonsa turvassa. Mitä vastaan me sodimme? Hänen valtaansa tehdä muille vääryyttä."
"Jos hän huomaisi, että sinulla on voimaa sanojesi takana, hän vähemmin armahtaisi sinua."
"Eikö hän sitä ole huomannut? Eivätkö kansan huudot ilmaise hänelle että minä olen mies, jota hänen tulisi peljätä? Rakentaako hän — tuo varovainen, kavala, perinpohjainen — rakentaako hän linnoituksia ja pystytteleekö hän torneja, huomaamatta niitten harjalta tuota mahtavaa rakennusta, jonka minäkin olen valmistanut?"
"Sinäkö! mihin Rienzi?"
"Rooman sydämiin! Eikö hän sitä huomaa?" jatkoi Rienzi. "Ei, ei; hän — kaikki, koko hänen sukunsa on sokea. Eikö ole?"
"Varmaan sukulaiseni ei vähääkään usko sinun valtaasi. Vieläpä hän kolme päivää sitten vakavasti sanoi, että hän mieluummin tahtoo että sinä puhuttelet kansaa kuin kristikunnan paras pappi; sillä muut puhujat muka villitsevät rahvaan, eikä kukaan saa sitä niin rauhottumaan ja hajaantumaan kuin sinä."
"Ja minä sanoin häntä perinpohjaiseksi! Eikö taivas rauhota ilmaa, silloin kun se on myrskyyn puhkeamaisillaan? Kyllä, herrani, minä ymmärrän. Tapani Colonna halveksii minua. Minä oleskelin" — (tässä, hänen jatkaessaan, syvä puna verhosi hänen poskensa) — "sinä muistat sen, nuoruuden päivinäni, hänen palatsissaan ja huvittelin häntä sukkelilla puheilla ja keveillä sananparsilla. Vieläpä — ha, ha! — hän joskus hauskasti kehuen, kutsui minua houkkiokseen — vekkulikseen! Minä kärsin hänen loukkauksensa: minä kumarsin hänen kädentaputuksilleen. Minä tahdoinkin kärsiä tuon saman rangaistuksen, alentua tuohon samaiseen häpeään, samassa tarkotuksessa, samoista syistä. Mikä oli tarkotusperäni? Osaatko sen sanoa? Et. Minä kuiskaan sen sinulle: se oli — Tapani Colonnan ylönkatse. Tämä ylönkatse suojeli minua siksi, kun suojelus ei enään ollut tarpeen. Minä halusin etteivät patriicit pitäisi minua peljättävänä, saadakseni rauhaisa ja epäluuloista vapaana vaeltaa tietäni kansan keskuudessa Sen minä olen tehnyt; nyt viskaan naamarin syrjään. Jos olisin Tapani Colonnan kanssa kasvoista kasvoihin, minä tänä hetkenä saattaisin sanoa hänelle, että minä uhmaan hänen kiukkuaan, että minä nauran hänen vankikomeroilleen ja asestetuille miehilleen. Mutta jos hän pitää minua samana Rienzinä kuin ennen, pitäköön; minä saatan odottaa hetkeäni."
"Mutta", sanoi Adrian, viivytellen vastaamistaan toverinsa rohkeaan puheesen, "sano, mitä vaadit kansalle, välttääksesi vetoamista sen intohimoihin? — se on tietämätön ja oikullinen, sinä et saata vedota sen järkeen".
"Minä vaadin täyden oikeuden ja täyden turvallisuuden kaikille ihmisille. En ole tyytyvä vähempään myönnytykseen. Minä vaadin että ylimykset riisuvat linnoituksensa, hajottavat aseelliset seuralaisjoukkonsa, ettei korkean sukuperän vuoksi jätetä rikoksia rankaisematta, etteikä muusta etsitä suojaa kuin yleisen lain turvasta."
"Turha toivomus!" sanoi Adrian. "Pyydä sellaista, johon saatetaan suostua."