"Varmaan se on jotakin vapautta tai veroja koskevaa", sanoi Luigi, teurastaja, nojaten kahleisin. "Voi jos kaikki menisi Rienzin pään mukaan, jokaisella köyhälläkin olisi lihamöykky padassa."
"Ja tarpeeksi leipää", lisäsi eräs kalpea leipuri.
"Älkää turhianne! Leipää ja lihaa — joka miehellä sitä on — mutta mitä viiniä ihmisparat juovat! Ei uskalla kukaan ryhtyä viinitarhainsa hoitoon", sanoi muuan viininviljelyä.
"Hei, tuolla tulee mestari Pandulfo di Guido! antakaa tietä mestari Pandulfolle; hän on oppinut mies; hän on suuren notaarin ystävä; hän on selittävä meille kuvan, tehkää tietä, tehkää tietä!"
Verkalleen ja sävyisenä Pandulfo di Guido saapui kahleitten luo, rauhallinen, hyvinvoipa, rehellinen tiedemies, jota ei muu kuin ajan vallattomuus olisi saanut liikkeelle hänen hiljaisesta talostaan ja lukukammiostaan. Hän katseli kauan ja tarkkaan taulua, jonka uudet ja kosteat värit vielä kiilsivät; se oli maalattu jotakuinkin tuon elpyvän taiteen tapaan, jonka, tosin jyrkät ja kankeat, piirteet olivat siihen aikaan yleiset ja jonka paljoa korkeammassa muodossa näemme seuraavan miespolven aikana elävän Peruginon tauluissa. Kansa tungeskeli suu auki oppineen ympärillä, kääntäen silmänsä milloin tauluun, milloin Pandulfoon.
"Ettekö ymmärrä", sanoi vihdoin Pandulfo, "tämän kuvan selvää ja kouraantuntuvaa tarkotusta? Katsokaa, kuinka maalari on kuvannut eteenne aavan ja myrskyisen meren — nähkää, kuinka se aaltoilee —"
"Puhukaa kovemmin — kovemmin!" kiljui kärsimätön rahvas.
"Hiljaa!" huusivat ne, jotka olivat aivan Pandulfon vieressä, "arvoisan signorin puheen kuulee varsin hyvin".
Sillävälin jotkut sukkelimmat riensivät erääsen myymäsuojaan ja kantoivat sieltä järeän pöydän, jolle he pyysivät Pandulfon nousemaan ja puhumaan kansalle. Kalpean oppineen, vastahakoisesti ja hämillään, sillä hän ei ollut harjaantunut puhuja, oli suostuminen; mutta luodessaan silmänsä laajaan ja äänettömään kansajoukkoon, hänen oma syvä myötätuntoisuutensa heidän asiaansa innostutti ja rohkaisi häntä. Salama välähti hänen sumastaan, hänen päänsä, joka tavallisesti oli rinnalle vaipuneena, sai pystyisen ja uljaan ryhdin.
"Te näette edessänne olevassa taulussa" (hän alkoi jälleen) "mahtavan ja myrskyävän meren: sen aalloilla te huomaatte viisi laivaa; neljä niistä on jo haaksihylkynä — mastot poikki, aallot tunkeilevat läpi halenneittein laitoin, niillä ei enää ole apua eikä toivoa: jokaisessa näistä laivoista on naisen ruumis. Ettekö näe kalpeista kasvoista ja mustanpuhuvista jäsenistä kuinka uskollisesti taituri on kuvannut kalman karvan ja kauhun? Jokaisen laivan alla on sana, joka sovelluttaa vertauksen todellisuuteen. Tuolla te näette Karttaagon nimen; muut kolme ovat Troija, Jerusalem! ja Babyloni. Näillä neljällä on yhteinen päällekirjoitus, 'Häviömme syy oli laittomuus.' Kääntäkää nyt silmänne meren keskelle — siellä te näette viidennen laivan, jota aallot viskelevät, masto poikki, peräsin tiessään, purjeet repaleina, mutta se ei ole vielä hylkynä niinkuin toiset, vaikka se pian siksi saattaa tulla. Sen kannella on polvillaan murhepukuinen nainen; katsokaa tarkoin hänen kasvoillaan kuvautuvaa surua, — kuinka nerokkaasti taiteilija on saanut sen syvyyden ja epätoivon ilmaistuksi; hän ojentaa rukouksessa käsiänsä, hän anelee taivaan ja teidän apuanne. Huomatkaa nyt päällekirjoitus — 'Tämä on Rooma!' — Niin, teidän isänmaanne puhuu teille tässä vertauskuvassa!"