Väkijoukko aaltoili sinne tänne, ja syvä murina alkoi voittaa hiljaisuuden, joka siihen asti oli vallinnut.
"Nyt", jatkoi Pandulfo, "kääntäkää katseenne taulun oikeaan reunaan, niin saatte huomata rajuilman syyt — saatte nähdä, miksi viides laiva näin on joutunut perikadon partaalle, ja sen sisaret näin kärsineet haaksirikon. Katsokaa neljää eri lajia eläimiä, jotka hirmuisista kidoistaan syytävät tuulet ja myrskyt, jotka rääkkäävät ja kiduttavat merta. Ensimmäisinä ovat jalopeurat, sudet ja karhut. Nämät, niinkuin kirjoitus osottaa, ovat valtion laittomat ja julmat herrat. Niitä lähinnä ovat koirat ja siat — ne ovat huonot neuvonantajat ja loisina eläjät. Kolmansina näette louhikäärmeet ja ketut — ne ovat väärät tuomarit ja petolliset virkamiehet ynnä ne, jotka myyvät oikeutta. Neljänneksi, jäniksillä, vuohilla ja apinoilla, jotka puolestaan lisäävät myrskyä, te oivallatte, kirjoituksen mukaan, tarkotettavan tavallisia varkaita, murhamiehiä, raiskaajia ja rosvoja. Oletteko vielä sokeita, oi roomalaiset! vai oletteko kuvan arvoituksen perillä?"
Etäällä vankoissa palatseissaan Savellit ja Orsinit kuulivat: noitten huutojen kai'un, jotka olivat vastauksena Pandulfon kysymykseen.
"Mutta oletteko toivottomia!" jatkoi oppinut huutojen tauottua, äänensä ensi värähdyksellä katkaisten huomautukset ja lausunnot, joita jokainen oli kääntynyt tekemään vierikumppanilleen. "Oletteko toivottomia? Eikö taulu, joka paljastaa murheenne, lupaa lainkaan sovitusta? Nähkää, tuon kiukkuisen meren yläpuolella taivaat aukenevat ja Jumalan kaikkivaltius astuu alas kirkkaudessaan, kuin tuomiolle; ja Jumalan henkeä ympäröivistä säteistä kaksi säkenöivää miekkaa ulkonee ja näiden miekkojen päällä, vihastuneina mutta pelastajina seisoo kaksi suojeluspyhimystänne — kaksi voimallista kaupunkinne vartijaa! Hyvästi Rooman kansa! Arvoitus on selitetty!"
X Luku.
Karkea henki heräjää, joka sittemmin poistaa lumouksen.
Sillä aikaa kuin tuo eloisa näytelmä näyteltiin Capitolin edustalla, sen sisällä, eräässä palatsin huoneustossa, istui tämän kiihotuksen syy ja alkuunpanija. Äänettömien kirjuriensa seurassa Rienzi näkyi antautuneen kutsumuksensa kärsivällisyyttä kysyviin, perinpohjaisiin valmistuksiin. Kun väkijoukon murina ja humu, huudot ja melske vyöryivät hänen huoneesensa, hän ei näyttänyt pitävän niistä väliä eikä hetkeksikään nousevan työstään. Koneen järkähtämättömin säännöllisyyksin hän merkitsi isoon kirjaansa aikansa selvillä ja siroilla kirjaimilla noita langettavia lukuja, jotka paremmin kuin pitkät puheet ilmaisivat hänelle kansan kärsimät petokset ja antoivat hänen käteensä tosi-asiain aseen, jota vääryyden on niin vaikea sivuuttaa.
"Sivu 2, nidos B", sanoi hän asioitsijan tyynellä äänellä kirjureilleen, "katsokaapas suolaverotuloja; osasto N:o 3 — hyvä, hyvä. Sivu 9, nidos D minkä summan on Vescobaldi, kantomies, ilmottanut? Mitä! kaksitoistatuhatta floriinia? — ei enempää — tunnoton konna!" (Tässä kuului ulkoa korkea huuto "Pandulfo — kauan eläköön Pandulfo!") "Pastrucci, ystäväni, pääsi pyörii; kuuntelet tuota melua — oleppas hyvä ja laske vaan summat niinkuin käskin. Santi, paljonko Antonio Tralli on jättänyt sisään?"
Keveä kolkutus kuului ovelta, ja Pandulfo astui sisään.
Kirjurit jatkoivat työtänsä, pikaisesti katsahtaen kalpeaan, kunnianarvoiseen tulijaan, jonka nimi heidän suureksi kummastukseksensa näin oli käynyt kansan huudoksi.