"Ha, ha!" lausui Rienzi, nauraen tuota kummallista naurua, joka oli hänelle ominaista; "ihme! ihme! kuvataulu puhuu jo!"
* * * * *
Oli jo melkein hämärä kun Rienzi lähti Capitolista. Sen muurien edustalla oleva tilava aukea oli tyhjä ja hiljainen, ja tarkoin viittaansa kietoutuneena hän kulki mietiskellen eteenpäin.
"Olen kiivennyt melkein huipulle", hän tuumiskeli, "ja näen nyt kuilun ammottavan edessäni. Jos en onnistu, mikä putoaminen! Isänmaani viimeinen toivo sortuu kanssani. Ei ylimys milloinkaan ole nouseva ylimystä vastaan. Ei milloinkaan ole toisella plebeijillä oleva sitä tilaisuutta ja valtaa, kuin minulla on! Rooma on sulkeutunut minuun yhteen elämään. Kaikkien aikojen vapaus on kiintynyt korteen, jonka tuulikin saattaa juuriltaan temmaista. Mutta oi kaitselmus! Olethan määrännyt ja merkinnyt minun suuriin tekoihin. Kuinka askel askeleelta olet johtanut minua tähän suurenmoiseen työhön! Kuinka jokainen hetki on valmistanut seuraajansa. Mutta kuitenkin mikä vaara! jos epävakainen kansa, orjuuden nöyryyttämä, vaan horjuu käännekohdassa, minä olen pois pyyhkäisty!"
Puhuessaan hän nosti ylös silmänsä, ja katso, hänen edessään hämärän ensimmäinen tähti loisti rauhallisena Tarpeijan kallion louhittuihin röykkiöihin. Tuo ei ollut suotuisa enne, ja hänen sydämensä sykki nopeammin, kun tuo synkkä ja autio möhkäle näin äkkiä aukeni hänen katseilleen.
"Hirvittävä muistomerkki", ajatteli hän, "mitä pimeitä loppukohtauksia, mitä tuntemattomia suunnitelmia olet ollut todistamassa! Kuinka monen yrityksen, josta historia on mykkä, olet nähnyt päätettävän? Mistä me tiedämme, olivatko ne rikoksellisia vai oikeudenmukaisia? Mistä tiedämme, ehkä näin petturiksi tuomittua, jos hän olisi onnistunut, olisi kuolemattomaksi vapauttajaksi ylistetty? Jos minä kukistun, kuka on kirjoittava aikakirjani? Joku kansastako? voi! se on sokea ja tietämätön, siinä ei ole ainoatakaan, joka voisi vedota jälkimaailmaan. Joku patriiceistako? mihin karvaan minä silloin kuvataan! Ei hautapatsastani ole kohoava pirstaleitten keskeltä; ei kenenkään käsi sirota kukkia haudalleni! Kaikki muinaisen kunnian ja maineen näkyni ovat synnyttäneet vaan ikuisen herjauksen kirouksen."
Näin mietiskellen käännekohdassa tuota suurenmoista yritystä, johon hän oli pyhittänyt itsensä, Rienzi jatkoi matkaansa. Hän saapui Tiberin rannalle ja pysähtyi hetkiseksi sen tarunomaisen juoksun ääreen, johon purppurainen ja tähtikirkas taivas loi syvään valonsa. Hän kulki sillan poikki, joka johti Trasteveren kortteliin, minkä ylpeät asukkaat vielä kerskaavat olevansa muinaisten roomalaisten ainoita todellisia jälkeläisiä. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja keveämmiksi, kirkkaampia, jos kohta ei yhtä suuremmoisia ajatuksia tulvaili hänen rinnassaan, ja kunnianhimo sai hetkeksi uinahtaa sekä luovuttaa hänen rasitetun mielensä hellemmän tunteen haltuun.
XI Luku.
Nina di Raselli.
"Minä sanon sinulle, Lucia, etten pidä näistä kankaista; ne eivät sovi minulle. Oletko koskaan nähnyt noin kurjia värejä? — tämäpä vasta purppuraa! ja tämä karmosiinia! Miksi annoit sen miehen jättää ne? Anna hänen viedä ne huomenna muille. Käyttäkööt sellaisia tuolla puolen Tiberiä asuvaiset signorat, jotka pitävät kaikkea venetsialaista täydellisenä; mutta minä, Lucia, minä katson omilla silmilläni ja päätän oman mieleni mukaan".