"Mitä! tuo harmaapartako? No, signora!"
"Niin", sanoi Niina vakavasti ja murheellisin äänin, "hänen puhuessaan koko näyttämö katosi silmistäni — sillä hän puhui minulle hänestä."
Tätä sanoessaan signora huokasi syvään, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.
Kamarineitsyt kohotti halveksuen huulensa ja kummastellen katseensa, uskaltamatta kuitenkaan mitään vastata.
"Aukaise akkuna", sanoi Niina hetkisen kuluttua, Ja anna minulle tuo paperi Älä sitä, tyttö — vaan nuot säkeet, jotka eilen lähetettiin minulle. Kuinka! oletko sinä italialainen, eikä vaistosi sano, että puhun Petrarcan runoista?'
Istuen avonaisen akkunan ääressä, josta lempeä ja kirkas kuutamo hiiviskeli sisään, vieressään lamppu, jonka valolta hän oli kaihtavinaan silmiänsä, vaikka todella koettaen peittää kasvojansa Lucialta, nuori signora näkyi vaipuneen noihin hempeisin sonetteihin, jotka silloin saivat Italian päät pyörälle ja sydämet syttymään.
Syntyisin köyhtyneestä perheestä, jota, vaikka se kerskaili polveutuvansa eräästä Rooman konsulisuvusta, nykyään tuskin saatettiin lukea jalosukuisten alhaisimpaankaan luokkaan, Nina di Raselli oli vanhempainsa pilattu lapsi — epäjumala ja tyranni. Hänen ponteva ja itsekäs luonteensa sai hänen vallitsemaan siinä, missä hänen olisi tullut totella; ja niinkuin kaikkina aikoina mielentaipumus voi irtautua tavoista, hän oli itselleen omistanut ja samassa voittanut etuoikeutetun riippumattomuuden, vaikka hän eli sellaisessa maassa ja ilmanalassa, jossa nuoret ja naidut hänen sukupuoltansa yleisesti ovat kiinnikahlehditut. Hänellä tosin oli enemmän oppia ja neroa, kuin mitä tavallisesti sen ajan naisten osana oli, ja tarpeeksi kumpaakin, ollakseen vanhempainsa ihmelapsi; hän oli myöskin saanut osakseen erinomaisen kauneuden, mitä he enemmän ihailivat, ja lannistumattoman ylpeyden, mitä he enemmän pelkäsivät — ylpeyden, jossa oli tuhansia helliä ja vienoja ominaisuuksia siinä, missä hän rakasti, ja joka todella hänen rakastaessaan näytti haihtuneen. Kerrassaan turhamainen, mutta kuitenkin ylevämielinen, järkevä ja kuitenkin intohimoinen; hänen turhamaisuudessaanko ja komeudessaan oli valtavaa suurellisuutta — hänen kiukuttelemisessaan ihanteellisuutta; hänen vikansa olivat osa hänen loistostaan, ilman niitä hän olisi näyttänyt vähemmän naiselta, ja jokainen, joka tunsi hänet, arvosteli kaikkia naisia hän en mukaansa. Vienommat ominaisuudet eivät näyttäneet hänen rinnallaan hurmaavammilta, vaan mitättömämmiltä. Hänessä ei ollut tavallista kunnianhimoa, sillä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt monista liitoista, joita Rasellin tytär tuskin olisi saattanut toivoa. Rooman ylimysten tietämättömyys ja raaka valta näyttivät hänen mielestään, joka oli täynnä kunnian runollisuutta sen hekumaa ja suloa, barbaariselta ja ilettävältä, samassa pelottavalta ja halveksittavalta. Sentähden hän oli täyttänyt kahdennenkymmenennen vuotensa naimattomana, mutta ei lemmettömänä. Hänen luonteensa viatkin ylensivät hänen luomansa lemmen ihannetta. Hän tarvitsi jonkun olennon, jonka ympärille hänen huikentelevammat ominaisuutensa saattaisivat kokoontua; hän tunsi, että missä hän rakastaisi, siinä hänen täytyisi jumaloida; — hänelle ei riittänyt mikään tavallinen epäjumala nöyryyttämään niin voimallista ja mahtavaa mieltä. Päinvastoin keveämmästä aineesta muovaeltuihin naisiin verraten, joita hetkisen aikaa haluttaa tyydyttää suloisen valtansa oikkuja — kun hän rakasti, hänen täytyi lakata käskemästä; ylpeyden kerrassaan nöyrtyä jumaloimiseksi. Niin harvinaisia olivat ne ominaisuudet, joihin hän saattoi kiintyä, niin vaatimalla vaati hänen ylpeytensä että niitten täytyi olla yläpuolella hänen omiansa, mutta samanlaatuisia, että hänen rakkautensa ylensi esineensä Jumalan kaltaiseksi. Tottuneena halveksimaan, hän tunsi kaiken hekuman, mikä kunnioittamisessa on! Ja jos hänen osansa olisi oleva tulla yhdistetyksi näin rakastettuun, hänen luontoansa olisi ylentävä tuo, jonka puoleen hän katsoi. Hänen kauneutensa — lukija, jos milloinkaan menet Roomaan, olet Capitolissa näkevä cumaelaisen Sibyllan kuvan, jota, vaikka sitä usein jäljennetään, ei mikään jäljennös voi heikostikaan edustaa. Pyydän ettet sekota tätä sibyllaa toisiin, sillä Rooman taulukokoelmat ovat tulvillaan sibylloita. Se sibylla, josta minä puhun, on tumma, ja sen kasvoissa itämainen leima; turbaani ja vaippa, vaikka ne ovatkin loistavat, himmentyvät poskien uhkuvien, mutta läpikuultavien ruusujen rinnalla: hiukset olisivat mustat paitsi tuota kultaista hehkua, joka lieventää ne väriksi ja loistoksi, jota vain etelässä nähdään, ja etelässäkin mitä harvimmin; kasvojenjuonteet, jos kohta eivät kreikkalaiset, ovat kuitenkin virheettömät; suu, otsa, uhkeat, erinomaiset piirteet, kaikki on inhimillistä ja hekumallista, ilme jotakin ylevämpää, vartalo ehkä sulouden täydellisyyteen, kuvanveistotaiteen suhteisin, Ateenan mallien herttaisuuteen nähden liian täyteläinen, mutta tuossakin uhkuvassa viassa löytyy majesteettia. Katsele kauan tuota taulua, se lumoo, se vallitsee silmän. Sitä katsellessasi joudut viisi vuosisataa taapäin. Näet edessäsi Nina di Rasellin elävän kuvan.
Mutta nuot kehittyneet ja ylevät ajatukset, joissa Petrarca, olkoon hän kuinka suuri runoilija tahansa, usein sekottaa turhantapaisuuden intohimoihin, eivät tuona hetkenä täyttäneet ihanan Ninan mieltä. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut kirjoitukseen, vaan akkunan alla olevaan puutarhaan. Vanhoihin hedelmäpuihin ja riippuviin viiniköynnöksiin loihe kuuvalo; ruohonpäisen mutta huonohoitoisen nurmikon keskellä pulppusi ja kimalteli kuuvalossa vesi pienoisesta suihkulähteestä, jonka täydelliset suhteet kertoivat kauan sitten olleista ajoista. Tuo oli rauhainen ja kaunis näky, mutta sen rauhaa eikä kauneutta ei ajatellut Nina, erääsen puutarhan synkimpään kohtaan oli hänen katseensa luotu; siellä olivat puut tiheimmät ja peittivät näkyvistä Rasellin taloa ympäröivän matalan, mutta vankan muurin. Nina huomasi oksien liikahtavan ja pensastosta varovaisesti ja hiljaa hiipivän esiin yksinäisen henkilön, jonka pitkä, synkkä varjo lankesi ruohostolle. Se lähestyi akkunaa ja äänönen huoahti Ninan nimen.
"Pian, Julia!" huudahti hän, kääntyen palvelustyttönsä puoleen: "pian, nuoraportaat tänne! hän se on! hän on tullut! Kuinka hidas sinä olet, riennä tyttö, — hän saatetaan havaita! Tuolla, — oi riemua — oi riemua! — Lemmittyni, sankarini, Rienzini!"
"Sinun luonasi!" sanoi Rienzi, astuen huoneesen ja kietoen käsivartensa hänen puoleksi poiskäännetyn vartalonsa ympärille, "mikä yö on muille, on päivä minulle."