"Mitä nyt Adrian! — mitä nyt, hyvä sukulaiseni!" sanoi Tapani, johon näin äkkiä oli vedottu, "rauhotu, pyydän sinua. Jalo herra Walter, hän on nuori — nuori ja pikainen — ei hänen tarkotuksensa ole loukata."
"Siitä olen vakuutettu", vastasi Montreal kylmästi, mutta vaivoin ja kohteliaasti hilliten itsensä. "Hän puhuu hetken vaikutuksesta — se on nuoruuden kiitettävä vika. Minä olin hänen ikäisenään samallainen, ja monta kertaa olen kiivauteni takia ollut pääsemäisilläni hengestäni. Älkää, signor, älkää! — Älkää niin uhoissanne miekkaanne pidelkö, ikäänkuin luulisitte minun lausuneen uhkauksen, kaukana minusta sellainen uhka. Sodissani olen, uskokaa pois, oppinut tarpeeksi varovaisuutta, paljastaakseni kevytmielisesti vastaani miekan, jota olen nähnyt heilutettavan moista ylivoimaa vastaan."
Liikutettuna ritarin kohteliaisuudesta ja hänen viittauksestaan tuohon kohtaukseen, jossa Montreal ehkä oli pelastanut hänen henkensä, Adrian ojensi hänelle kätensä.
"Ansaitsen moittimista äkkipikaisuudestani", sanoi hän avosydämisesti; "mutta huomatkaa itse kiivaudestanikin", hän lisäsi arvokkaammin, "että esityksellänne ei ole oleva ystäviä Colonnain piireissä. Vieläpä jalon sukulaiseni aikana minä uskallan teille sanoa, että, jos hän saattaisi antaa ylhäisen suostumuksensa sellaiseen yritykseen, hänen heimonsa parhaimmat sydämet luopuisivat hänestä, ja minä itse, hänen sukulaisensa, miehittäisin tuon linnan niin luonnotonta kunnianpyyntiä vastustamaan!"
Kevyt ja tuskin huomattava pilvi liiti yli Montrealin kasvojen noita sanoja lausuttaessa; hän pureskeli huultansa ennenkuin hän vastasi:
"Mutta jos Orsinit ovat vähemmän turhantarkkoja, niin heidän ensimmäinen voimanosotuksensa saadaan kuulla Colonnain huoneen romahtamisessa."
"Tiedättekö että yksi meidän tunnuslauseistamme on nuot ylevät sanat roomalaisille —, jos me kukistumme, kukistutte tekin? Ja parempi on tuo kohtalo, kuin että kohoaisimme synnyinkaupunkimme pirstaleista."
"Hyvä, hyvä, hyvä!" sanoi Montreal, istuutuen jälleen, "huomaan että minun on jättäminen Rooma silleen, — liiton täytyy tulla toimeen ilman sen apua. Laskin vaan pilaa, mainitessani Orsinit, heillä ei ole sitä mahtavuutta, joka tekisi yrityksen turvatuksi. Poistakaamme sitten äskeinen keskustelu muistostamme. Yhdeksäntenätoista päivänähän muistaakseni, jalo Colonna, on aikomuksenne lähteä Cornetoon ystävienne ja seuralaistenne keralla, ja siksi olette kutsunut minun mukaanne?"
"Samana päivänä, herra ritari", vastasi ylimys nähtävästi keskustelun käänteestä mielistyneenä. "Asianlaita on se, että kun meitä syytetään hyvän kansamme etujen välinpitämättömyydestä, niin minä tällä matkallani tahdon näyttää tuon väitteen perättömäksi; sentähden on aikomuksemme saattaa eräs viljakuormasto Cornetoon, ja olla sitä suojelemassa maantierosvoilta. Mutta totta puhuakseni on minulla, rosvojen pelon ohessa toinenkin syy, jonka vuoksi haluan saada seurueeni niin lukuisaksi kuin mahdollista. Tahdon näyttää vihollisilleni ja kansalle yleensä heimoni lujan ja varttuvan vallan: sellaisen aseellisen joukon näkö, jonka toivon saavani kokoon, on mahtavasti vaikuttava pelkoa levottomissa ja uppiniskaisissa. Adrian, sinä olet toivoakseni kokoova palvelijasi tuoksi päiväksi; emme tahtoisi olla ilman sinua."
"Ja yhdessä ratsastaessamme, uljas signor", sanoi Montreal, kumartuen Adrianin puoleen, "olemme ainakin keksivät yhden seikan, jossa olemme samaa mieltä: kaikilla urhoollisilla miehillä ja todellisilla ritareilla on yksi yhteinen puheen-aine — ja sen nimi on nainen. Teidän tulee tutustaa minut Rooman ihanimpien naisten nimiin, ja me olemme keskustelevat vanhoista seikkailuista lemmen eduskunnassa ja toivomme uusia. Te oletettavasti, herra Adrian, samoinkuin kaikki maamiehenne, olette Petrarcakiihkoinen?"