"Riemujuhlasta puhumattakaan", lisäsi Adrian hymyillen.
"Niin, riemujuhlasta puhumattakaan — mainiosti! hyvästi tällä erää!" Ja piispa istui jälleen satulaan ja ajaa hölkötteli juhlallisen näköisenä monien ystäviensä luokse, yllyttämään heitä kokoukseen.
Mutta Adrian jatkoi kulkuansa ohi Capitolin, Severuksen Kaaren ja Jupiterin temppelin sortuneen pylväistön ja saapui paikalle, missä pitkä ruoho, kuiskaelevat saraheinät ja hoidottomat viiniköynnökset nuokkuivat Neeron kultaisen talon menneelle komeudelle. Hän istui kaatuneelle patsaalle — sillä kohtaa, missä matkustaja poikkeaa (niin-kutsuttuun) — Livian kylpylaitokseen — ja katseli tyytymättömänä aurinkoa, ikäänkuin moittien sen kulun hitaisuutta.
Kauvaa ei hänen kuitenkaan tarvinnut vuotella, ennenkuin keveän astunnan kahinaa kuului tuoksuavasta ruohostosta ja samassa viiniköynnösten lomasta pilkistihe kasvot, jotka hyvin olisivat saattaneet olla haltijan, paikan jumalattaren.
"Armaani! Ireneni, — kuinka kiitän sinua!"
Pitkä aika kului ennenkuin ihanteleva rakastaja malttoi huomata Irenen kasvojen suruisuuden, mikä ei niitä tavallisesti ollut kaihtamassa hänen seurassaan.
Hänen äänensäkin vavahteli, ja hänen sanansa tuntuivat pakollisilta ja kylmiltä.
"Olenko loukannut sinua?" hän kysyi; "tai onko mikä pienempi onnettomuus tapahtunut?"
Irene kohotti silmänsä lemmittyynsä ja virkkoi, katsellen häntä vakavasti. "Sano minulle, herrani, puhdas ja suora totuus, sano minulle, olisitko kovin suruissasi, jos tämä olisi meidän viimeinen kohtauksemme?"
Vaaleammaksi kuin marmori hänen jaloissaan kävi Adrianin tumma poski. Hetkinen kului ennenkuin hän kykeni vastaamaan, pakollinen hymy väräjävillä huulilla.