"Älä laske tuollaista pilaa, Irene! Viimeinen! — tuo ei ole meidän sanojamme!"
"Kuule minua, herrani —"
"Miksi noin kylmä? — kutsu minua Adrianiksi, — ystäväksesi, — lemmityksesi! tai ole mykkä!"
"Kuule sitten, sieluni sielu! kaikkein toiveitteni esine! elämäni elämä!" huudahti Irene intohimoisesti. "Pelkään että tänä hetkenä seisomme kurimuksen partaalla, jonka syvyyttä en tunne, mutta joka ainiaaksi saattaa meidät erottaa. Sinä tunnet veljeni todellisen luonteen, etkä väärin häntä ymmärrä, niinkuin monet muut. Hän on kauan valmistellut viittoja ja suunnitelmia sekä neuvotellut itsensä kanssa, ja tuntien että hänen tiensä kulkee kansan keskitse, hän on tasotellut johonkin suureen päämäärään vievää polkua. Mutta nyt — (sinä et häntä petä — sinä et häntä vahingoita? — hän on sinun ystäväsi!)"
"Ja sinun veljesi! Henkeni antaisin hänen edestään. Jatka!"
"Mutta nyt", jatkoi Irene, "mikä hyvänsä tuo yritys lieneekin, sen aika lähenee lähenemistään. En tarkoin tunne sen laatua, mutta tiedän että se on ylimyksiä vastaan suunnattu — sinun säätyäsi vastaan — sinun perhekuntalaisiasi vastaan! Jos se onnistuu — voi, Adrian! sinä itse et ole vaaratta oleva: ja minun nimeni ainakin on löytyvä vihollistesi nimien joukossa. Jos se raukenee, — niin veljeni, uljas veljeni on hukassa! Hän on kaatuva koston tai oikeuden uhrina, kutsu sitä miksi tahdot. Sukulaisesi on oleva hänen tuomarinsa — hänen telottajansa; ja minä — jos jäisinkin suremaan alhaisen sukuni ylpeyttä ja kunniaa — voisinko suostua rakastamaan, näkemään miestä, jonka suonissa virtaa hänen tuhonsa verta? Voi minua poloista! — minua poloista! — nuot ajatukset vievät järkeni!" Ja käsiään hykertäen Irene ääneensä nyyhki katkerasti.
Adrianiin valtavasti koski tuo hänen eteensä paljastettu kuvaus, vaikka hänen mieleensä oli usein ennenkin hämärästi tunkeutunut tuo kumpainenkin mahdollisuus. Totta kuitenkin oli, kun hän ei nähnyt minkään fyysillisen voiman tukevan Rienzin tuumia, eikä ollut milloinkaan nähnyt moraalisen vallankumouksen mahtavuutta, ettei hän luullut niilläkään liikkeellä, johon hän kansan saisi yllytetyksi, olevan pysyväistä menestystä ja mitä rangaistukseen tulee, niin kaupungissa, jossa kaikki oikeus oli etujen orja, Adrian tunsi itsensä kyllin mahtavaksi hankkimaan anteeksisaannin rikoksista suurimmallekin — ylimyksiä vastaan ase kädessä tehdylle kapinallekin. Näiden ajatusten johtuessa hänen mieleensä, hän sai malttia lohduttaa ja rohkaista Ireneä Mutta tuo yritys vaan osaksi onnistui. Huolistansa heränneenä tulevaisuuden aatoksiin, jotka hän siihen saakka oli unohtanut, Irene ensi kertaa oli tenhoojansa äänelle kuuro.
"Voi", sanoi hän murheissaan, "parhaimminkin käydessä, kuinka tämä lempi, jota olemme niin sokeasti rohkaisseet — kuinka se on päättyvä? Sinä et saa tulla minun kaltaiseni avioksi! ja minä! kuinka hupsu minä olen ollut!"
"Palaa järkiisi sitten, Irene", sanoi Adrian ylpeästi osaksi kiivastuen, osaksi kokeneena naisten miehenä. "Lemmi toista ja viisaammin, jos tahdot, peräytä minulle tekemäsi lupaukset ja pidä edelleenkin lempeä rikoksena ja uskollisuutta hulluutena."
"Julmuri!" sanoi Irene änkyttäen ja vuorostaan pelästyneenä. "Puhutko täyttä totta?."