"Sano minulle, ennenkuin vastaan, sano minulle: vaikka kuolema, tuska, koko elämällinen murhetta tulisi tämän rakkauden lopuksi, katuisitko rakastaneesi? Jos niin, et tunne rakkauttani sinuun."

"En milloinkaan, en milloinkaan ole katuva!" sanoi Irene, langeten
Adrianin kaulaan, "anna minulle anteeksi!"

"Mutta onko todellakin", sanoi Adrian, hetkisen kuluttua tuosta rakastavien kiistasta ja sovinnosta, "onko todellakin niin huomattava erotus veljesi entisen ja nykyisen olemuksen välillä? Mistä tiedät että toiminnan hetki on niin lähellä?"

"Sillä nyt hän oleilee yökaudet lukkojen takana kaikenlaatuisten miesten parissa; hän on työntänyt kirjansa syrjään — hän ei lue enää — vaan astuskelee edestakasin huoneessaan jupisten itsekseen. Silloin tällöin hän pysähtyy kalenterin eteen, jonka hän hiljattain omin käsin on ripustanut seinään, vetelee sormiaan kirjainten päällitse, kunnes hän tapaa jonkun määräpäivän, ja silloin hän huitoo miekallaan ja hymyilee. Mutta aseitakin tuotiin kaksi yötä sitten suuri joukko taloon; ja minä kuulin kantajien päällysmiehen, joka on kauhea jättiläinen ja hyvin tunnettu kansassa, sanoen ohimoitansa pyyhkien: 'Nämät saavat pian työtä!'"

"Aseita! oletko varma siitä?" sanoi Adrian huolestuen. "Sittenpä noissa tuumissa piilee enemmän kuin olen luullut! Mutta (huomattuaan että Irenen kasvot pelästyneinä tarkastivat häntä, hänen äänensä muuttuessa, hän lisäsi iloisemmin) — mutta tulkoon mitä tahansa, — usko minua, — armaani! jumaloimani! että niinkauan kuin minä elän, ei veljesi ole kärsivä tuosta vihasta, jonka hän vastaansa nostanee, — enkä minä, vaikka hän onkin unhottanut entisen ystävyytemme, ole sinua vähemmän rakastava."

"Signora! Signora! lapsukaiseni! jo on aika! meidän on lähteminen!" sanoi kimakalla äänellä Benedetta, kurkistaen lehvien lomasta. "Työmiehet kulkevat kotiinsa tästä; minä näen heidän lähestyvän."

Lempivät erosivat, ensimmäisen kerran oli käärme tunkeutunut heidän Eedeniinsä — he olivat keskustelleet, he olivat ajatelleet muita asioita, kuin lempeä.

III Luku.

Kansanmielisen patriicin asema kansan melskeiden aikana. Kohtaus
Lateranissa.

Kansaa rehellisesti rakastavan patriicin asema on noina kurjina aikoina, jolloin vallanpitäjät sortavat ja vapaus ponnistelee vastaan — jolloin kaksi ihmisluokkaa kamppailee keskenänsä — vaikein ja tukalin, mihin hänen kohtalonsa saattaa hänet syöstä. Pitääkö hän ylimysten puolta? hän pettää omantuntonsa! Vai kansanko? — hän kavaltaa ystävänsä! Mutta tuo jälkimäisen edellytyksen seuraus ei ole ainoa — eikä voimakkaasen luonteesen nähden kenties katkerin. Kaikkia ihmisiä on yleinen mielipide ohjaamassa ja sitomassa — se on yhteinen tuomari; mutta yleinen mielipide ei ole sama kaikissa arvoluokissa. Yleinen mielipide, joka yllyttää tahi pelottaa plebeijiä, on plebeijien mielipide, — niitten, jotka hän näkee, tapaa ja tuntee, niitten, joiden kanssa hän on tekemisissä, — niitten, joiden kanssa hän on lapsuudesta asti seurustellut — niitten, joiden kiitosta hän on joka päivä kuullut, joiden moite häntä joka hetki uhkaa. Niinpä myöskin ylhäisten yleinen mielipide on heidän vertaistensa mielipide — niitten, jotka synnyntä tai sattumus on ainiaaksi heittänyt heidän tiellensä. Tästä erikoisasemasta johtuu monta tärkeätä, käytännöllistä seikkaa; se, enemmän kuin monet perusohjeet, painukoon politikoitsijan mieleen, joka tahtoo olla perinpohjainen. Se on jumalantuomio, pelottava kestää — jonka vaan harvat plebeijit kestävät, ja jota siis on kohtuutonta vaatia patriicein horjumatta läpäsemään — heitä koskevan yleisen mielipiteen uhmaamisen jumalantuomio. He eivät voi olla epäilemättä omaa päätöskykyään, — he eivät voi olla ajattelematta, että viisaus ja hyve puhuu noissa äänissä, joita he ovat pitäneet oraakelin neuvoina kätkyeistään saakka. Lahkolaisetuluulojen tuomioistuimen he luulevat ja tunnustavat yleisen omantunnon oikeudeksi. Toisena sellaisessa asemassa olevan patriicin toiminnan ankarana vastapainona on varmuus, että tuon toiminnan johtavat syyt yhtä väärin selittää ylimyskunta, josta hän luopuu, kuin kansa, johon hän liittyy. Tuo näyttää niin luonnottomalta, kun mies hyppää oman säätynsä silmille, että maailma on kärkäs olettamaan jonkun muun vaikuttimen tuohon salaperäisyyteen, kuin rehellisen vakuutuksen tai ylevän isänmaanrakkauden. "Kunnianhimoa", sanoo joku. "Pettyneitä toiveita", huutaa toinen. "Jotakin yksityistä kaunaa", pistelee kolmas. "Turhamaista roskaväen mielistelyä", irvistelee neljäs. Kansa ihantelee ensin, mutta epäilee sitten. Sinä hetkenä kun hän vastustaa jotakin kansan toivetta, hän ei enään ole pelastettavissa; häntä syytetään ulkokultaisuudesta, — lampaannahan käyttämisestä, ja sanotaan — "kas, kuinka suden hampaat pilkistävät esiin!" Jos hän on tutunomainen kansassa, — hän on liehakoitsija! Jos hän pysyy erillään — se on ylpeyttä! Mikä sitten sellaisessa asemassa pitää pystyssä miestä, joka seuraa omaatuntoansa ja silmillään näkee kaikki polkunsa varrella uhkaavat vaarat? Pois yleisen mielipiteen sekamelska — pois kurja jälkimaailman oikeudentunnon haaveilu: edellistä hän loukkaa, jälkimmäistä hän ei koskaan saa. Mikä pitää häntä pystyssä? Hänen oma henkensä! Mies, joka todellisesti on suuri, tavallaan halveksii sukuaan, auttaessaan sitä; sen paras tahi onnettomuus on hänelle kaikki kaikessa: sen suosio — sen moite — ei mitään. Hän astuu ulos synnyn ja tapain ahtaasta piiristä, hän ei välitä vähäpätöisten miesten vähäpätöisistä vaikuttimista. Korkealla äärettömässä avaruudessa hänen ratansa käy, hän kulkee uraansa, hän opastaa ja valaisee, mutta melu alhaalta ei ylety hänen korviinsa. Kunnes pyörä murtuu — kunnes pimeä tyhjyys nielasee tähden — sinnes sen sopusointu yöt päivät kohtaa sen omaa korvaa; se ei himoitse ainoatakaan säveltä maasta, jota se valaisee, ei ainoatakaan seuralaista uralleen, jota se vyöryy, se tuntee kirkkautensa ja tyytyy siis olemaan yksin.