Mutta tällaiset henget ovat harvinaisia. Joka aikakausi ei niitä voi synnyttää. Ne ovat poikkeuksia tavallisesta ja ihmisellisestä hyveestä, johon ulkonaiset olot vaikuttavat ja lyövät leimansa. Aikana, jolloin jo se, joka oli vaan maineen äänelle herkkä, kohosi siveellisten voimiensa puolesta suuresti kaikkien muitten ihmisten yli, oli mahdotonta että kukaan olisi voinut tuntea tuota jalostettua, metafyysillistä tunnetta, tuota ylevien tekojen puhtaampaa kiihotinta — tuota oman sydämen kunniantuntoa, joka on verrattoman korkeimpana kaikkea ihmisten ylistyksen pyyntiä. Meidän todella täytyy, ennenkuin voimme erkaantua maailmasta, pitkän ja kovan koetusajan kestettyämme — monen mietiskelyn ja surun perästä — syvästi ja murheellisesti vakuutettuina kaikesta turhuudesta, mitä maailma voi meille antaa, olla kohonneet emme hetken kiivastuksessa, vaan pysyväisesti maailman yli: tuon irtaantumisen — tuon ihanteellisuuden — kuinka harvat ajattelevamman aikamme ajattelevimmista sen voivat saavuttaa. Mutta ennenkuin olemme tuon onnelan ehdättäneet, emme tunne mietiskelemisen todellista jumalallisuutta, emme omantunnon kaikkeen riittävää mahtia, emmekä juhlallisin askelin voi vetäytyä tuohon oman henkemme pyhättöön, jossa tiedämme ja tunnemme, kuinka paljon luonnossamme löytyy Jumalan itseoloisuutta.
Mutta palatkaamme maallisiin asioihin ja ajatuksiin. Nuot arvelut ja näkökohdat, jotka olisivat monenkin rehellisen ja rohkean mielen muuttaneet, muuttivat Adrianinkin mielen. Hän tunsi olevansa väärässä asemassa. Hänen järkensä ja omatuntonsa olivat Rienzin tuumien puolella, ja hänen luonnollinen ripeytensä ja toiminnanhalunsa vetivät vastustamattomasti häntä ottamaan osaa niitten toimeenpanemisen vaaroihin. Mutta hänen tuttavuuden ja ystävyyden liittonsa, hänen yksityiset ja perheelliset olonsa jyrkästi sen kielsivät. Kuinka saattoi hän säätyänsä, perhekuntaansa, nuoruudentovereitansa vastaan juonitella salaisesti tahi toimia julkisesti? Hänen isänmaanrakkautensa päämäärää verhosivat herjaus ja kiittämättömyys. Kuka uskoisi rehelliseksi maansa sankariksi häntä, joka ystävänsä petti? Todella hänen
Luontainen päättäväisyytensä
Sai ajatuksen valjun leiman!
ja hän, joka luonnostaan olisi ollut aikansa johtajia, jäi vaan katselijaksi. Vieläpä Adrian koetti lohdutella toimettomuuttaan sillä, että hänen menettelynsä oli järkevä Se, joka ei ota osaa kansallisten mullistusten alkupuoleen, saattaa usein suurimmalla menestyksellä ryhtyä välittämään sittemmin kehittyneitä intohimoja ja puolueita. Ehkäpä Adrianin tilassa vitkasteleminen oli viisaan valtiomiehen oikeata menettelyä; juuri niitten kanta, jotka alussa pysyvät syrjässä, pääsee usein ennen loppua valtaan. Henkilöön, joka vapaana kilpailevien puolueitten liiallisuuksista ja heidän kateudestansa ilmaantuu melskeiseen draamaan, kaikki ihmiset ovat halukkaita katsomaan kunnioituksin ja mielihyvin: hänen myöntyväisyytensä saattaa hankkia hänelle kansan luottamuksen, hänen arvonsa tehdä hänet sopivaksi välittäjäksi ylimyksiin nähden, ja samat ominaisuudet, jotka vallankumouksen toisena aikakautena olisivat tehneet hänet marttyyriksi, kohottavat toisena ehkä hänet pelastajaksi.
Äänetönnä siis ja puolueettomana Adrian katseli tapausten menoa. Jos Rienzin aikeet eivät onnistuisi, hän tuon puolueettomuutensa kautta paremmin saisi kansan varjelluksi uusista kahleista ja sen sankarin kuolemasta. Jos nuot tuumat menestyisivät, hän samoin saattoi saada huonekuntansa pelastetuksi kansan raivolta — ja edistäessään vapautta estää, vallattomuutta. Nuot ainakin olivat hänen toivomuksensa, ja näin italialainen tarkkanäköisyys ja hänen luonteensa varovaisuus hillitsivät ja rauhottivat nuoruuden ja rohkeuden innostuksen.
Aurinko paahteli tyyneltä, pilvettömältä taivaalta ääretöntä väkijoukkoa, joka oli kokoontunut Lateranin P. Johanneksen kirkkoa ympäröivälle aukealle. Osaksi uteliaisuudesta — osaksi Orvieton piispan kehotuksesta — osaksi, koska tuo oli tilaisuus, jossa he saivat näytellä seurueittensa komeutta — monet Rooman etevimmistä ylimyksistä olivat kokoontuneet tuohon paikkaan.
Kirkkoon vievillä portailla, vaippa ympärilleen käärittynä, seisoi Walter de Montreal katsellen monia ryhmiä, jotka toinen toisensa perästä saapuivat pitkin kujaa, jota kirkon sotilaat pitivät auki väkitungoksen keskellä, pääylimysten kulkea. Hän tarkasteli huolellisesti, vaikka tapansa mukaan välinpitämättömän näköisenä ja harhailevin silmäyksin, rahvaan erilaisia huomautuksia ja tervehdyskatseita eri huomiota ansaitsevien henkilöitten saapuessa. Liput ja viirit liehuivat ilmassa jokaisen Signorin edellä, ja kompasanat ja haukkumanimet — nuot lyhyet sisältörikkaat, kiitos- tahi moitelauseet — joita kuului sieltä täältä joukosta, hän kätki tarkoin mieleensä.
"Tehkää tietä! — tietä korkealle herralle Martino Orsinille, parooni di Portolle!"
"Vaiti, tolvana! — pois alta! tietä signor Adrian Colonnalle, parooni di Castellolle — keisarikunnan ritarille."
Näitten huutojen kilpaa kaikuessa nähtiin Orsinien kultainen karhu liehuvan korkealla, tunnuslauseineen — "varo syleilyäni!" ja Colonnan yksinäinen kolonni taivaansinisellä pohjalla ynnä Adrianin omat mielisanat — "murheellinen, mutta luja." Martino Orsinin seurue oli melkoisesti lukuisampi kuin Adrianin, jolla vaan oli kymmenen palvelijaa muassaan. Mutta Adrianin miehet herättivät paljoa suurempaa ihailua väkijoukossa ja miellyttivät enemmän P. Johanneksen sotaisen ritarin kokenutta silmää. Heidän aseensa välkkyivät kuin kuvastin, heidän mitassaan ei ollut tuumankaan erotusta, astunta oli tasanen ja tyyni, he eivät vilkistäneet oikealle eivätkä vasemmalle, heissä tuo sanomaton kuri ilmaantui — tuo järjestyksen sopusointu — jonka Adrian oli oppinut herättämään miehissään, omana oppiaikanaan. Mutta Porto-herran hajanaisessa seurueessa oli kaikenmittaisia miehiä. Heidän aseensa olivat huonosti kiillotetut ja kehnonlaatuiset; he tyrkkivät epäjärjestyksessä toinen toistansa; he naureskelivat ja juttelivat ääneensä, ja heidän naamansa ja ryhtinsä ilmaisivat sellaisten miesten röyhkeyttä, jotka halveksivat yhtä paljon herraansa, jota he palvelivat, kuin kansaa, jota heidän piti pitämän kurissa. Näitten kahden joukon odottamatta yhdyttyä toisiinsa ahtaassa kujassa, kumpaisenkin perheen kateus oitis näyttäytyi. Kumpikin tungeskeli päästäkseen etupäähän, ja kun Adrianin seurueen luja järjestys sekä sen harvalukuisuus ja ripeys vaikuttivat että se pääsi kilpailijansa edelle, rahvas puhkesi korkeaan huutoon, — "Eläköön Colonna!" — "Karhu hypelköön patsaan takana!"