Provencelaiselta ei jäänyt tuo kohtaus huomaamatta; hän kortten heilumisesta osasi tuulen päättää ja huomasi rahvaan rohkeudesta heti, että se tiesi myrskyn lähestymistä. "Par Dieu!" hän sanoi, tervehtien Adrianea, joka arvokkaana, taakseen katsomatta oli juuri saapunut kirkon portaille, "tuolla pitkällä veikolla on rohkea sydän ja paljo ystäviäkin. Mitä arvelette", hän lisäsi hiljaa kuiskaten, "eikö tuo tapaus osota, etteivät ylimykset ole niin turvallisia, kuin he luulevat?"
"Elukka on ruvennut potkimaan kannustuksesta, herra ritari", vastasi Adrian; "viisas hevosmies sellaisessa tapauksessa älyäisi ettei saa pinnistää ohjaksia liian piukkaan, muuten elukka saattaa nousta pystyyn ja viskata hänet seljästään — mutta niinhän te menettelisitte."
"Erehdytte", sanoi Montreal; "minun toivoni oli, että Roomalla olisi yksi hallitsija monien tyrannien sijasta, — mutta kuulkaa, mitä tarkottaa kellonsoitto?"
"Juhlatoimitus on alkamaisillaan", vastasi Adrian. "Lähdemmekö yhdessä kirkkoon?"
Harvoin on Jumalalle pyhitetyssä temppelissä nähty eriskummallisempaa nähtävää, kuin se, mikä Lateranin muurien sisällä sillä kertaa oli tarjona.
Kirkon keskellä kohosi istuimia amfiteatterin tapaan, ja sen äärimmäisessä päässä muita paikkoja hieman korkeampi puhujalava, jota alemmaksi, mutta tarpeeksi korkealle, jotta kuuliakunta saattoi sen nähdä, oli asetettu mahdottoman suuri rautainen levy, johon oli kaiverrettu muinaisaikainen kirjoitus, jota juuri piti selitettämän.
Istuimet olivat uhkeilla, verkaisilla peitteillä verhotut. Kirkon taustassa oli purppurainen esirippu laskettuna. Amfiteatterin ympärillä olivat kirkon palvelijat paavin kirjaviin livereihin puettuna. Puhujalavan oikealla puolella istui Raimond, Orvieton piispa, juhlallisessa valtakaapussaan. Häntä ympäröivillä penkeillä nähtiin kaikki Rooman tärkeimmät henkilöt — tuomarit, tiedemiehet ja aatelisto ylhäisestä Savellista aina alhaisimpaan Raselliin asti. Amfiteatterin ulkopuolella olevan tilan täytti kansa, joka taajana virtana rynnisti sisään; kaiken aikaa pauhasi juhlallisesti kirkon isokello.
Vihdoin, kun Adrian ja Montreal olivat sijoittuneet lyhyen matkan päähän Raimondista, kellonsoitto äkkiä taukosi — kansan humina viihtyi — purppurainen esirippu vedettiin syrjään, ja Rienzi astui esiin verkalleen, majesteettisin askelin. Hän esiintyi, mutta hänen pukunsa ei ollut synkkä eikä yksinkertainen, niinkuin tavallisesti. Hänen leveätä rintaansa verhosi häikäisevän valkea nuttu, ja väljän toogan muotoinen viitta ulottui hänen jalkoihinsa laahaten permantoa. Hänen päässään oli valkeasta verasta poimutettu päähine, jonka keskellä välkkyi kultainen kruunu. Mutta kruunun jakoi, tahi ikäänkuin halkasi kahtia, hopeaisen miekan salaperäinen kuva, joka veti yleisen huomion puoleensa ja ilmaisi heti ettei hänellä ollut yllään tuo eriskummallinen puku turhamaisuudesta tai komeilemisen halusta, vaan näyttääkseen kokoontuneille — kansalaisen persoonassa — tyypin ja vertauskuvan siitä kaupungin tilasta, jota hän lähti kuvaelemaan.
"Todellakin", kuiskasi muuan vanha ylimys naapurilleen, "tuopa sopii tuolle plebeijille mainiosti."
"Tästäpä hauskaa tulee", sanoi toinen. "Mies varmaan aikoo höystää puhettaan sukkeluuksilla."