"Mitä hullutuksia", sanoi kolmas.
"Hän on totta vieköön pöllähtänyt", virkkoi neljäs.
"Kuinka kaunis hän on", sanoivat naiset, joita löytyi väkijoukossa.
"Tuo mies osaa kansan ulkoa", huomautti Montreal Adrianille. "Hän tietää, että hänen täytyy hivellä silmää, voittaakseen mielet, tuo lurjus — älykäs lurjus."
Rienzi oli noussut puhujalavalle, ja hän katseli kauan ja vakavasti ympärillään olevaa yleisöä; hänen majesteetillisen muotonsa ylevä ja miettiväinen levollisuus sekä sen syvä ja juhlallinen avokkaisuus saivat kaiken hälinän vaikenemaan ja tekivät saman vaikutuksen ivallisiin ylimyksiin kuin kärsimättömään rahvaaseen.
"Rooman signorit", hän sanoi vihdoin, "ynnä te ystävät ja kaupunkilaiset, olette kuulleet, miksi olemme kokoontuneet tänne; ja te, Orvieton herra piispa, — ja te jotka olette työtovereitani tieteitten vainiolla — tekin tiedätte, että siihen on syynä jokin seikka koskeva muinaista Roomaa, jonka menneen mahtavuuden ja kunnian syntyä ja häviötä ymmärtääksemme, olemme kuluttaneet nuoruudenaikamme. Mutta tämä, uskokaa minua ei ole mikään oppineitten arvoitus, joka vain tiedemiehiä hyödyttää ja kuolleita koskee. Menneisyys hävitköön! — peittyköön pimeyteen, — uinuelkoon ikuisesti sortuneitten temppeleinsä ja unohtuneitten poikainsa autioitten hautakumpujen vaiheilla — ellei se päivänvaloon paljastetuista kätköistään kykene meille antamaan nykyisyyden ja tulevaisuuden opasta. Hyvät herrat, olette luulleet että me muinaisuuden tähden yksin olemme kuluttaneet yömme ja päivämme, tutkiessamme mitä muinaisuus meille voi opettaa! Erehdyitte; ei merkitse mitään se, että tiedämme, mitä olemme olleet, ellemme halua tietää mitä meidän tulee olla. Esi-isämme ovat vaan tomua ja tuhkaa, paitsi silloin kun he puhuvat jälkimaailmallemme; ja silloin ei heidän äänensä kuulu maan povesta, vaan taivaan korkeudesta. Muistossa on kaunopuheliaisuutta, sillä se on toivon vaalija. Menneisyydessä on pyhyyttä, mutta vaan aikakirjoissa, jotka siihen perustuvat — ihmiskunnan edistyksen aikakirjoissa — sivistyksen, vapauden ja tiedon porraskivissä. Isämme kieltävät meitä taantumasta, — he opettavat meille, mikä oikeudenmukainen perintömme on, he käskevät meitä omistamaan se, he käskevät meitä kartuttamaan tätä perintöä — säilyttämään heidän hyveensä ja karttamaan heidän vikojaan. Tämä on menneisyyden oikea käytäntö. Samaten kuin tämä pyhä rakennus, jossa olemme, — se on hautakumpu, jolle temppeli on samoin pystytettävä. Minä näen, että kummaksutte tätä pitkää johdantoa; te katselette toinen toistanne — kysytte mitä se tarkottaa. Katsokaa tätä rautaista levyä; siihen on piirretty kirjoitus, se on äskettäin kaivettu kiviröykkiöistä ja raunioista, jotka — oi, Rooman häpeää! — kerran olivat maailmanvallan palatseja ja riemukulkueitten voitonkaaria. Levyn keskellä olevat sanat, jotka näette, tarkottavat tuota Rooman senaattorein tekoa, kun he Vespasianukselle antoivat keisariarvon. Tätä kirjoitusta minä olen kutsunut teidät kuulemaan. Se tarkoin määrittelee näin luovutetun vallan ehdot ja rajat. Keisarille uskottiin valta säätää lakia ja solmita liittoja minkä kansan kanssa tahansa, laajentaa tahi supistaa kaupunkien ja piirikuntien rajoja, ja — huomatkaa tämä, hyvät herrat! — korottaa miehiä ruhtinasten ja kuninkaitten arvoon, mutta myöskin alentaa ja panna heidät viralta, — perustaa ja hajottaa kaupunkeja: lyhyesti, kaikki mitä keisarilliseen valtaan kuuluu. Niin, tämä keisari sai tuon äärettömän vallan; mutta keneltä? Kuulkaa tarkkaan, minä pyydän teitä — älkää päästäkö sanaakaan hukkaan — keneltä, sanon? Rooman senaatilta! Mikä oli Rooman senaatti? Rooman kansan edustaja!"
"Tiesin, että hän tuohon oli tuleva", sanoi seppä, joka seisoi ovella tovereineen, mutta jonka korviin Rienzin ääni kajahti kirkkaana ja selvänä.
"Rohkea poika, ja herrojen aikana!"
"Niin, siinä nyt kuulitte, mitä kansa oli; emme koskaan olisi saaneet tuota tietää ilman häntä."
"Hiljaa", sanoi muuan viranomainen niille, jotka noita mietteitään kuiskaelivat.