Rienzi jatkoi: — "Niin, kansa tuon vallan luovutti — kansan se siis on oma! Anastiko tuo ylevä keisari kruununsa! Olisiko hän saattanut omin päinsä ottaa tuon vallan? Oliko hän syntynyt siihen? Johtuiko se, herrat ylimykset, varustetuista linnoista — korkeasta sukuperästä? Ei, vaikka hän itsevaltias olikin, hänellä ei ollut tuon vallan hiukkaseenkaan mitään oikeutta, ilman Rooman kansan ääntä ja luottamusta. Sellainen, maanmieheni! sellainen oli siihenkin aikaan, jolloin vapaus oli vaan entisen itsensä varjo, — sellainen oli isienne tunnustettu etuoikeus! Kaikki valta oli kansan lahja. Mitä teillä nyt on annettavaa? Kuka, kuka sanon — kuka ainoa henkilö, mikä mitätön päällikkö kysyy teiltä lupaa anastaessaan millaisen vallan tahansa? Hänen senaattinsa on hänen miekkansa, hänen valtuuskirjansa ei ole musteella, vaan verellä kirjoitettu. — Kansa! kansaa ei ole! Voi, jospa Jumala soisi, että voisimme loihtia esiin menneisyyden hengen yhtä helposti kuin sen asiakirjat!"
"Olisin minä teidän sukulaisenne", kuiskasi Montreal Adrianille, "ei tuolla miehellä olisi pitkiä aikoja noitten sanojensa ja viimeisen ripityksensä välillä."
"Kuka on teidän keisarinne?" jatkoi Rienzi, "muukalainen! Kuka teidän kirkkonne suuri päämies? — maanpakolainen! Te olette laillisia päämiehiänne paitsi, miksikä? Siksi että teiltä ei puutu lakia uhmaavia tyranneja! Ylimystenne väkivalta, heidän eripuraisuutensa ja riitansa ovat riistäneet pyhältä isältämme P. Pietarin perinnön; — he ovat huuhtoneet katujanne teidän omalla verellänne, he ovat tuhlanneet työnne hedelmät yksityisiin kiistoihinsa ja palkattujen rosvojen elättämiseen! Voimanne ovat teitä itseänne vastaan uuvutetut. Te olette tehneet irvitykseksi maanne, joka kerran oli maailman valtijatar. Te olette valaneet sappea sen huulille — te olette painaneet orjantappurakruunun sen päähän. Mitä, hyvä herrat!" hän huusi kääntyen kiivaasti kohden Savelleja ja Orsineja, jotka koettaen päästä vaikutuksesta, jonka Rienzin tulinen kaunopuheliaisuus oli tehnyt heidän sydämiinsä, ylönkatseellisilla eleillä ja halveksuvin hymyin ilmaisivat tyytymättömyyttään, jota he eivät uskaltaneet vikaarin ja kansan läsnäollessa ääneensä lausua. — "Mitä! puhuessanikaan — tämän paikan pyhyys ei pidä teitä aisoissa! Minä olen halpa-arvoinen mies — Rooman kansalainen — mutta minulla on tämä merkitys! Minä olen hankkinut itselleni paljon vihamiehiä ja herjaajia sillä, mitä olen Rooman hyväksi tehnyt. Minua vihataan, siksi että rakastan maatani, minua halveksitaan, siksi että tahdon sen kohottaa. Olkoon menneeksi — minun puolestani kostetaan. Kolme petturia teidän omissa palatseissanne kavaltaa teidät, niiden nimet ovat — Ylöllisyys, Kateus ja Eripuraisuus!"
"Se naula veti!"
"Ha, ha! Pyhän ristin nimessä, osavasti."
"Vaikka hirteen minä menisin, jos hän vielä läimähyttäisi tuollaisen iskun!"
"Häpeä jos me olisimme arkoja, kun tuo yksinään on noin rohkea", sanoi seppä.
"Tuollaista miestä olemme aina tarvinneet."
"Hiljaa!" huusi viranomainen.
"Oi, roomalaiset!" jatkoi Rienzi kiihkeästi — "herätkää! Minä rukoilen teitä! Painukoon tämän entisen valtanne, ikivanhan vapautenne muistutus syvään sieluihinne. Suotuisana hetkenä, jos siihen tartutte, — kovaonnisena, jos päästätte kultaisen tilaisuuden käsistänne — tämä menneisyyden asiakirja on avattu silmienne nähtäväksi. Muistakaa että riemujuhla lähestyy."