Orvieton piispa hymyili ja nyökkäsi hyväksyen päätään; kansa, porvarit, alemmat ylimykset hyvin huomasivat nuot kehottavaiset merkit, ja heidän mielestään paavi itse, vikaarin persoonassa, katseli suopeasti uljasta Rienziä.
"Riemujuhla lähestyy, — koko kristikunnan silmät kääntyvät tänne. Tänne kaikilta maan ääriltä ihmisiä saapuu rauhaa saamaan, ovatko he löytävät eripuraisuutta? — sovitusta saamaan, ovatko he tapaavat vaan rikosta? Jumalan valtakunnan keskustassa, ovatko he itkevät teidän velttouttanne? — pyhien marttyyrien asuinpaikassa, saavatko he kauhistua teidän paheitanne? — Kristuksen lain lähteellä, ovatko he huomaavat kaiken lain tuntemattomaksi? Te olitte maailman kunnia — oletteko nyt sen irvikuva. Te olitte sen esimerkki, oletteko nyt sen pelotus? Nouskaa hyvän sään aikana! — puhdistakaa tienne rosvoista, jotka ne tekevät levottomiksi, — palkkalaisista muurinne, jotka niitä suojaavat! Karkottakaa nuo keskinäiset riitanne tai miehet — kuinka ylpeitä, kuinka suuria tahansa he lienevätkin — jotka niitä pitävät, vireillä! Temmatkaa vaaka vilpiltä! — vääntäkää miekka väkivallan käsistä! — vaaka ja miekka ovat muinaiset oikeuden merkit! — antakaa ne sille jälleen. Tuo olkoon teidän korkea tarkotusperänne, tuo teidän suuri päämääränne. Pitäkää jokaista joka sitä vastustaa, maansa petturina. Voittakaa Caesarein voittoja suurempi voitto — voitto omasta itsestänne! Näyttäkää maailman toivioretkiläisille Rooman uudistus. Tehkää uskonnon riemujuhlasta ja lain palauttamisesta yksi ainoa suuri tapaus. Laskekaa himojenne kuolettamisen uhri — jälleen saavutetun vapautenne esikoinen — jo näiden seinien suojelemalle alttarille! eikä milloinkaan, oi, ei milloinkaan niin kauan kuin maailma on ollut, ihmiset ole uhranneet Jumalalle otollisempaa uhria!"
Niin valtaavasti vaikuttivat nämä sanat kuulijoihin — niin läpitunkevasti ja perinpohjin ne painuivat sydämiin, jotka ne väkirynnäköllä valtasivat, että Rienzi oli astunut puhujalavalta ja kadonnut esiripun taakse, ennenkuin väkijoukko täysin tajusi että hän jo oli lopettanut.
Tuon äkkinäisen ilmestyksen omituisuus — salaperäinen, loistava puku ja katoaminen samana hetkenä kuin se oli tehnyt tehtävänsä — enensi noitten sanojen vaikutusta. Koko tuon uljaan puheen olento sai jonkinlaisen ylönluonnollisen innostuksen verhon; kuolevainen oli kansan mielestä käynyt jumalalliseksi, ja ihaellen tuota siekailematonta uskallusta, jota sen epäjumala oli osottanut soimatessaan ja manatessaan kopeita ylimyksiä — joista se jokaista piti oikeutettuna telottajanaan, jonka kiukku saattoi milloin hyvänsä tulla tuntumaan hirsipuun tahi kirveen haahmossa — kansa ei voinut olla tulematta taika-uskoiseen vakuutukseen, ettei mikään vähempi, kuin ylhäältä tuleva voima antanut sen johtajalle tuota uhkarohkeutta, ja suojellut häntä vaarasta, jonka se tuotti. Mutta tuossa pelottomuudessa juuri oli Rienzin turva; hän oli sellaisessa asemassa, jossa uhharohkeus on järkevää. Jos hän olisi ollut laimeampi, ylimykset olisivat olleet ankarampia, mutta kun pyhän istuimen virkamies puhui noin vapaata kieltä, he luonnollisesti päättelivät, että siihen oli sekä paavi antanut erityisen suostumuksensa että kansa sen hyväksynyt. Ne, jotka eivät Tapani Colonnan tavoin ylönkatsoneet sanoja paljaana tuulenpieksemisenä, eivät milloinkaan olisi uskaltaneet yrittääkään rangaista miestä, jonka ääni oli ylimmäisen papin tahdon vaikka heikoimpanakin kaikuna. Ylimysten keskinäinen eripuraisuus oli yhtä edullinen Rienzille. Hän ahdisti ruumista, jonka jäsenillä ei ollut lainkaan yhteyttä.
"Minä en ole velkapää nutistamaan häntä!" sanoi joku.
"Minä en ole ylimysten edusmies", virkkoi toinen.
"Jollei Tapani Colonna pidä hänestä lukua, niin olisi mieletöntä, sekä vaarallistakin, huonomman miehen ruveta säätynsä sankariksi", sanoi kolmas.
Colonnat hymyilivät mielihyvissään, kun Rienzi ahdisti Orsineja, — Orsinit nauroivat ääneensä kun tuo kaunopuheliaisuus puhkesi Colonnoita vastaan. Alemmat aateliset iloitsivat, kun kummankin kimppuun käytiin; ja piispa taasen, kun Rienzi oli saanut olla noin kauan rankaisematta, oli uskaltanut hyväksyä virkakumppaninsa menettelyn. Hän joskus tosin oli nuhtelevinaan hänen liiallista kiivauttansa, mutta samassa hän ylisti hänen rehellisyyttään, ja varavirkaisen paavin hyväksyminen vahvisti ylimysten luulon, että itse paavi oli samaa mieltä. Hänen innostuksensa pelottomuudesta juuri seurasivat Rienzin turvallisuus ja menestys.
Kun ylimykset olivat hiukan tointuneet hämmästyksistään, he katselivat toinen toistansa, ja heidän silmäyksistään saatettiin päättää, että he syvästi tunsivat puhujan röyhkeyden ja kärsimänsä häväistyksen.
"Per fede!" virkkoi Reginaldo di Orsini, "tämä on tavatonta — plebeiji on mennyt liian pitkälle."