Seurue palasi takasin samaa tietä, jota se oli tullutkin; kaksi tavallista sotamiestä vaan jäi jälelle, paitsi poikaa, Adriania, joka viipyi hetkisen aikaa, koettaen lohduttaa Rienziä, joka aivan kuin järjiltänsä tuijotti liikkumatta etenevää, komeata joukkoa, itsekseen jupisten, "oikeutta, oikeutta! Minä olen sitä vielä ottava."
Vanhemman Colonnan äänekkäästä huudosta lähti Adrian vastahakoisesti ja itkien pois. "Anna minun tulla veljeksesi", sanoi tuo kunnon poika, kiihkeästi painaen Rienzin kättä sydämelleen; "olen sinunkaltaisesi veljen tarpeessa."
Rienzi ei vastannut mitään; hän ei kuullut eikä nähnyt häntä — synkät ja kolkot ajatukset täyttivät hänen sydämensä, ajatukset, joissa oli mahtavan mullistuksen itu. Hän heräsi niistä säpsähtäen, kun sotamiehet rupesivat sovittelemaan kilpiänsä, tehdäkseen niistä jonkinlaiset ruumispaarit, ja sitten työntäen heidät väkivaltaisesti tieltään hän puhkesi kyyneleihin sekä heittäytyi rinnoilleen hyytyneesen verilätäkköön.
Lapsiraukan seppele ei ollut kirvonnut hänen kädestään hänen kaatuessaan, ja takertuneena vaatteukseen se vielä oli hänen ympärillään. Tuo oli näky, joka palautti Colan mieleen hänen ainoan veljensä — hänen ainoan ystävänsä kaiken lempeyden, hellän sydämen ja valtaavan sulon. Tuo oli näky, joka tuntui tekevän vielä epäinhimillisemmäksi tuon viattoman pojan ennenaikaisen ja ansaitsemattoman kohtalon. "Veljeni, veljeni!" vaikeroitsi eloonjäänyt; "kuinka kohtaan minä äitimme? — kuinka kohtaan minä yön ja yksinäisyyden? — niin nuori, niin viaton! Tietäkää te, herrat, hän olikin liian jalo. Eikä meille annettaisi oikeutta, kun hänen murhaajansa on jalosukuinen ja Colonna. Ja tämä kulta — veljen veren hinta. Eivätkö he anna" — ja nuoren miehen silmät välähtivät tulta "eivätkö he anna meille oikeutta? Aika on näyttävä!" Niin sanoen hän kumartui ruumiin puoleen; hänen huulensa vavahtivat ikäänkuin rukoillen tai avuksi huutaen; ja sitten noustessaan hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vainaja hänen vieressään — mutta ne eivät olleet enää kalpeat murheesta.
Tuosta hurmeisesta maasta ja hiljaisesta rukouksesta Cola di Rienzi nousi uutena olentona. Hänen nuoressa veljessään hänen oma nuoruutensa kuoli. Ilman tuota tapausta vastainen Rooman vapauttaja olisi saattanut jäädä uneksijaksi vain, oppineeksi, runoilijaksi, rauhalliseksi Petrarcan kilpailijaksi, ajatuksen eikä tekojen mieheksi. Mutta tuosta ajasta kaikki hänen kykynsä, voimansa, halunsa, neronsa kohdistuivat yhteen ainoaan pisteesen; ja isänmaanrakkaus, ennen vain utukuva, puhkesi sellaisen intohimon eloon ja voimaan, jota lakkaamatta piti vireillä, itsepintaisesti karkaisi ja kamalasti pyhitti — kosto!
II. Luku.
Historiallinen silmäys — jonka ohitse älköön käykö kukaan, paitsi joka ei pidä väliä luettavansa ymmärtämisestä.
Vuosia oli kulunut, ja roomalaisen pojan kuoleman, paljoa jalompien ja vähemmän anteeksiannettavien verilöylyjen rinnalla pian kaikki unohtivat — unohtivat melkein surmatun vanhemmat, vanhemman poikansa maineen ja onnen kasvaessa — mutta ei unohtanut eikä anteeksi antanut milloinkaan tuo poika itse. Mutta tämän verisen alkutoiminnan ja sitä seuraavan valtiollisen näytelmän välillä — niin sanoaksemme unen haihtuvien näkyjen ja vakavamman elämän todellisten, toimivien ja yhtämittaisten kiihotusten välillä — tämä lienee soveliain aika esittää lukijalle lyhyt ja pikainen piirre tuon kaupungin tilasta ja oloista, missä tämän kertomuksen päätoiminta liikkuu — piirre, välttämätön kenties monelle, henkilöiden vaikuttimien ja tapausten vaiheiden täydeksi ymmärtämiseksi.
Vaikka moninaisia ja erinkaltaisia heimoja oli asettunut asumaan Caesarien kaupunkiin, roomalainen väestö kuitenkin säilytti rajattoman tiedon omasta etevämmyydestään muuhun maailmaan nähden; ja vieraantuneina tasavallan rautaisista hyveistä, heissä oli valloillaan kaikki tuo röyhkeä ja melskeinen hillittömyys, joka oli muinaisen Forumin plebsille ominaista. Raa'an eikä enää urhoollisen väestön joukossa ylimykset pitivät itseään pystyssä vähemmän tarkka-älyisten tyrannien kuin tunnottomien bandittien tavoin. Paavit olivat turhaan taistelleet näitä rajuja ja itsepintaisia ylimyksiä vastaan. Heidän asemaansa pilkattiin, heidän käskyistään ei pidetty lukua, heidän persoonansa julkisesti häväistiin, koko Europan pappisvaltijaita pidettiin Vatikanissa vankina kuoleman kauhujen keskellä. Kun kakdeksanneljättä vuotta ennen niitten tapausten alkua, joita tulemme kertomaan, eräs ranskalainen, Clemens V:n nimellisenä nousi P. Pietarin istuimelle, tuo uusi paavi, järkevämpänä kuin arvokkaana, vaihtoi Rooman rauhalliseen turvapaikkaan, Avignoniin, ja vieraan maakunnan huikentelevasta kaupungista tuli Rooman ylimmäisen papin hovikunta ja kristityn kirkon hallituspaikka.
Näin päästyään paavin läsnäolon nimellisistäkin ohjista, ylimysten vallalla tuskin oli mitään rajoja, paitsi heidän omia oikkujansa tahi keskinäistä kateutta ja riitaa. Vaikka he tarumaisten sukuluettelojen mukaan johtivat syntyänsä muinaisista roomalaista, he todella olivat pohjolan reippaampien barbaarien poikia; he olivat enemmän omistaneet itselleen italialaista kavaluutta kuin heidän kansallisia hyveitään, ja säilyttäneet muukalaisten esi-isiensä, valloitetun maan ja veltostuneen kansan halveksumisen. Kun muu Italia, erittäinkin Florens, Venetsia ja Milano, nopeasti edistyi muita Europan valtioita kauas edelle sivistyksessä, tieteissä ja taiteissa, roomalaiset näyttivät pikemmin taantuvan kuin edistyvän — lakien siunauksen, tieteitten ja taiteitten puutteessa, sotaisen kansan ritarisuudelle ja rauhaa rakastavan suloille ventovieraina. Mutta heissä vielä oli vapauden tunto ja halu, ja hurjilla kuohahduksilla ja epätoivoisilla taisteluilla he koettivat puoltaa arvonimeä, joka heidän kaupungillaan vielä oli, "Maailman Pääkaupunki." Kahtena viimeisenä vuosisatana he olivat kokeneet moninaisia vallankumouksia — lyhytaikaisia, usein verisiä, mutta aina onnistumattomia. Olipa heillä vielä kiiltävä kuori kansanvaltaista hallitusmuotoakin. Kaupungin kolmestatoista korttelista itse kukin valitsi päällikkönsä; ja näiden Caporioni-nimisten virkamiesten kokouksella oli teorian mukaan päätösvalta, jota se kuitenkaan ei kyennyt eikä rohjennut panna käytäntöön. Olipa olemassa uljas senaattorinkin nimi; mutta tähän aikaan tuo virka oli supistettu yhteen tai kahteen henkilöön, jotka valitsi milloin paavi, milloin ylimykset. Tuohon nimeen liittyneellä vallalla ei näyttänyt olleen määrättyjä rajoja; se oli ankaralla diktaattorilla tai kelvottomalla vetelyksellä, aina sen mukaan mitenkä nimen omistajalla oli tarmoa saada arvonsa tunnustetuksi. Sitä ei milloinkaan myönnetty muille kuin ylimyksille, ja ylimykset olivat kaikkiin väkivaltaisuuksiin syypäät. Yksityistä vihamielisyyttä vaan tyydytettiin, milloin hyvänsä yleistä oikeutta etsittiin, julkisen käskyn toimeenpano oli vain koston täytäntöä.