Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

Palatsit ruhtinasten tavoin linnoitettuina, jokainen pyrkien riippumattomuuteen kaikesta vallanalaisuudesta ja laista, sekä pystyttäen varustuksia ja anastaen ruhtinaskuntia kirkon perinnöllisistä tiluksista, Rooman ylimykset tekivät asemansa vielä turvatummaksi ja vihatummaksi pitämällä palveluksessaan ulkomaisia (etenkin saksalaisia) palkkasotureita, jotka kerrassaan olivat luonnostaan urhoollisempia, sotapalvelukseen kykenevämpiä ja aseitten käytäntöön tottuneempia, kuin vapain tämän ajan italialainen. Näin he yhdistivät oikeudellisen ja sotaisen voiman, eivät Rooman turvaksi, vaan sen perikadoksi. Näistä ylimyksistä olivat mahtavimmat Orsinit ja Colonnat; heidän verileikkinsä olivat perinnölliset ja keskeytymättömät, ja jokainen päivä oli heidän laittoman sodankäyntinsä hedelmäin todistajana, verenvuodatuksen, ryöstön ja murhapolton. Imarrus Petrarcan ystävyydestä, jota nykyajan historioitsijat liian herkästi uskovat, on kaunistanut Colonnat, erittäinkin näinä aikoina, hienoudella ja kelvollisuudella, joka ei ole heidän omansa. Väkivaltaisuus, vilppi, salamurhat, alhainen ahneus tuottavien virkojen anastamisessa, kansalaisten hävytön sortaminen, kurja ryömiminen mahtavampain edessä (vain harvoine poikkeuksineen) ovat Rooman ensimmäisen perheen tuntomerkit. Mutta toisia ylimyksiä mahtavampina, he olivat samalla ylöllisempiä ja kentiesi älykkäämpiä; ja heidän ylpeyttänsä kutkutti se, että he olivat niitten tieteitten ja taiteitten suojelijoita, joitten harjoittajiksi he eivät olisi milloinkaan kyenneet. Näistä monista sortajistaan Rooman kansalaiset hellästi ja haikeasti kaivaten kääntyivät vähäpätöisiin ja hämäriin tietoihinsa menneestä vapaudesta ja suuruudesta. He sekottivat keisarikunnan ajat tasavaltaan; ja he usein pitivät teutoonilaista kuningasta, joka sai arvonsa Alppien takana, mutta keisarin nimensä roomalaisilta, laillisen toimensa ja oikean kotinsa luopiona, turhaan luulotellen, että jos sekä keisari että ylimmäinen pappi kiintyisivät Roomaan asumaan, vapaus ja laki jälleen etsisivät luonnollisen suojansa Rooman kansan uudistetun majesteetin turvista.

Paavin ja paavillisen hovin poissaolo vaikutti suuresti asukkaiden köyhtymiseen, ja he saivat vielä näkyvämmin kärsiä lukuisain ja surkeilemattomien rosvolaumojen ahdistelemisista. Ne hävittivät Romagnaa, tukkien kaikki yleiset tiet, ja saivat milloin salaista milloin julkista kannatusta ylimyksiltä, jotka usein täyttivät rosvolinnueittensa aukkoja rosvosotilailla.

Mutta paitsi vähäpätöisiä ja kurjia ryöväreitä, Italiassa oli alkanut ilmaantua paljon kauheammanlaatuisia rauhanhäiritsijöitä. Eräs saksalainen, joka komeasti kutsui itseään herttua Verneriksi, oli muutamia vuosia ennen sitä aikaa, jota lähestymme, koonnut ja järjestänyt melkoisen miesjoukon, nimeltä "Suuri Komppania", jolla hän piiritti kaupunkeja ja hävitti valtioita, ilman muuta vähemmän hävytöntä, kuin ryöstämisen syytä. Hänen esimerkkinsä pian tarttui; lukuisat, samoin järjestetyt "komppaniat" havittelivat eripuraista, palasteltua maata. Ne ilmaantuivat yhtäkkiä kuin noiduttuina kaupungin muurien edustalle ja vaativat mahdottomia summia rauhan hinnaksi. Ei tyranneilla eikä tasavalloilla ollut tarpeeksi voimia pidättää heitä; ja jos toisia pohjolaisia palkkasotureita hankittiin vastustamaan niitä, tuo oli vaan karkurien lisäämistä rauhanrikkojien lippujen juurelle. Palkkasoturi ei taistellut palkkasoturia eikä saksalainen saksalaista vastaan; ja suurempi palkka ynnä hillitsemättömämpi ryöstö tekivät "komppanioitten" teltit paljoa viehättävämmiksi kuin jonkun kaupungin määrätty maksu tahi päällikön ikävä linnoitus ja tyhjennetty raha-arkku. Werner, joka oli leppymättömin ja julmin näistä seikkailijoista ja joka siihen määrään julkeasti kerskaili kauheista rikoksistaan, että hän rinnallaan kantoi hopeaista levyä, johon oli piirretty sanat: "Jumalan, Säälin ja Armon Vihollinen", oli hiljattain hävittänyt Romagnaa tulella ja miekalla. Mutta joko lahjottuna tahi kykenemättömänä kurissa pitämään kiihottamiansa julmia luonteita, hän senjälkeen vei joukkokuntansa takasin Saksaan. Pieniä joukkioita kuitenkin jäi jälelle hajalleen pitkin maata, odottaen vaan sopivaa johtajaa, joka heidät jälleen yhdistäisi. Niitten joukossa, jotka näyttivät tähän tarkoitukseen soveliaimmilta, oli Walter de Montreal, P. Johanneksen ritari, provencelainen aatelismies, jonka nimen urhoollisuus ja sotainen kunto, vaikka hän vielä oli nuori, olivat saattaneet pelottavaan maineesen, ja jonka kunnianhimo, kokemus ja teräväjärkisyys, useitten ritarillisten ja jalojen ominaisuuksien ohessa olisivat sopineet paljoa suurempiiri ja tärkeämpiin yrityksiin, kuin kauhean Wernerin väkivaltaisiin ryöstöretkiin. Näistä vitsauksista ei mikään valtio ollut kärsinyt surkeammin kuin Rooma. Paavin perinnölliset alueet — osaksi pienten tyrannien anastamina, osaksi näitten ulkomaalaisten rosvojen hävittäminä — tuottivat vain niukan avun Clemens VI:n, tuon aikansa täydellisimmän hovimiehen ja hienostuneimman mässääjän tarpeisin; mutta hyvä isä oli keksinyt keinon, millä kerrassaan rikastuttaa roomalaiset ja heidän ylimmäinen pappinsa.

Noin viisikymmentä vuotta ennen sitä aikaa, jota lähdemme käsittelemään, oli Bonifacius VIII, saadakseen täyteen paavin raha-arkut ja tyydyttääkseen nälkää näkevät roomalaiset, julistanut riemujuhlan eli Pyhän vuoden, mikä oikeastaan oli pakanallisten juhlamenojen uudistaminen. Täydellinen synninpäästö luvattiin jokaiselle katoolilaiselle, joka sinä vuonna ja jokaisen seuraavan vuosisadan ensimmäisenä vuotena kävisi P. Pietarin ja P. Paavalin kirkoissa. Ääretön pyhiinvaeltajain tulva, jokaiselta kristikunnan kulmalta, todisti tuon keksinnön viisautta; "ja kaksi pappia oli yöt ja päivät lapiot kädessä, laskematta kokoomassa kulta- ja hopealäjiä, joita virtasi P. Paavalin alttarille."

Ei ole kummaksumista että tämä perin tuottava juhla, ennenkuin seuraava vuosisata oli puoleksi kulunut, tuli ymmärtäväisestä ylimmäisestä papista näyttämään liian kauas lykätyltä. Ja sekä paavi että kaupunki olivat yhtä mieltä siinä, että hyvin kannattaisi sen hiukan aikaisempi uudistaminen. Seuraus oli, että Clemens VI julisti Mooseksen juhlan nimellisenä toisen Pyhän vuoden vietettäväksi 1350, nim. kolme vuotta jälkeen sen ajan, jolloin ensi luvussa kertomukseni alkaa. Tämä seikka lisäsi suuresti kansan vihaa ylimyksiin ja valmisteli niitä tapauksia, joita aijon kertoa, sillä, niinkuin ennen sanoin, rosvot, ylimysten kätyrit ja liittolaiset tekivät tiet rauhattomiksi. Ja elleivät tiet olleet auki, pyhiinvaeltajat eivät saapuisi. Paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan (joka oli huono valtiomies, mutta kelpo kanonisti) päämääränä oli koittaa kaikin keinoin poistaa esteet; hurskauden uhrien ja P. Pietarin aarre-aitan väliltä.

Sellainen lyhyesti oli Rooman tila sinä aikakautena, jota aikomuksemme on tutkia. Sen muinaisen maineen verho vielä Italian ja Europan silmistä peitti sen turmion. Nimeksi ainakin se vielä oli maan kuningatar, jonka kädestä saatiin pohjolan keisarinkruunu ja kirkon isän avaimet. Sen asema oli aivan sellainen, joka tarjoo loistavan triumfin rohkealle kunnianhimolle, innostuttavan, jos kohta suruisen alan päättäväiselle isänmaanrakkaudelle, ja soveliaan näyttämön mahtavalle murhenäytelmälle, joka etsii tapahtumansa, valitsee henkilönsä ja kehittää siveys-oppinsa kansojen vaiheiden ja rikosten keskellä.

III Luku.

Kahakka.

Eräänä iltana huhtikuussa 1347 oli muutamaan noista avaroista paikoista, joissa uudenaikainen ja muinainen Rooma näyttävät yhtyvän — yhtä autio ja yhtä raunioissa — kokoontunut kirjava ja vihastunut väkijoukko. Tuona aamuna Martino di Porton soturit olivat tunkeutuneet erään roomalaisen kultasepän taloon ja ryöstäneet sen väkivaltaisella tavalla, jolle ylhäisten tavallinen röyhkeyskään ei vetänyt vertoja. Sääli ja hämmästys koko kaupungissa oli suuri ja uhkaava.

"Tämän tyranniuden alle minä en koskaan alistu!"