"Oletteko kuullut uutisia?" huudahti Montreal.
"Olen."
"Katsotteko tuon keikauksen ylön?"
"Minä pelkään sitä."
"Sitten teissä on hiukan järkeä. Mutta se ei kose minuun! en tahdo häiritä keskustelujanne. Hyvästi tällä kertaa!" ja ennenkuin Tapani ehti pidättää häntä, ritari oli pujahtanut huoneesta.
"Mitä tuo villitsijä tarkottanee?" jupisi Montreal itsekseen. "Yrittäneekö hän pettää minua? Lieneekö hän käyttänyt poissaoloani hyväkseen, saadakseen yksin nauttia kaikki edut? Minä pahaa pelkään. Tuota kavalaa roomalaista! Me pohjolan sotilaat emme ikinä saisi voittoa noitten italialaisten älystä ilman heidän pelkuruuttaan. Mutta mitä on tehtävä? Minä jo käskin Rodolfin juttelemaan noille sisseille, ja he ovat juuri luopumaisillaan nykyisestä herrastaan. Hyvä, olkoon menneeksi! Paras onkin, että ensiksi kukistan ylimysten vallan, ja sitten miekka kädessä määrään ehtoni plebeijille. Jos en tuossa onnistu suloinen Adeline! Taas saan sinut nähdä! se on oleva lohdutukseni! — ja Unkarin Ludvig on paljon tarjoava Walter de Montrealin käsivarresta ja ajusta. Mitä, hei! Rodolf!" hän ärjäsi, huomatessaan roiman ratsurinsa humalaisena kaakertelevan kartanolla. "Lurjus, oletko sikana tähän aikaan päivästä?"
"Sikana tai selvänä", vastasi Rodolf syvään kumartaen, "minä olen teidän käskettävänänne."
"Oikein sanottu! — ovatko veikkosi valmiina ratsujen selkään?"
"Kahdeksankymmentä heistä, kyllästyneenä laiskuuteen ja Rooman raskaasen ilmaan, on kiitävä, mihin herra Walter de Montreal käskee."
"Riennä sitten, — hoputa he ratsaille, emme matkusta täältä Colonnain seurassa — lähdemme sill'aikaa kun he rupattavat, — käske aseenkantajani luokseni!"