"Ettekö ole kuullut julistusta?" vastasi toinen hieman kummastellen. "Ettekö tiedä että kaupungin neuvosto ja käsityöläisten ammattikunnat ovat päättäneet tarjota Rienzille Rooman kuninkaan arvonimen?"
Keisarin ritari, jolle kuului tuo ylhäinen arvo, sävähti.
"Ja tämä alemman aateliston, neuvosmiesten ja käsityöläisten kokous", jatkoi porvari, "odottaa hänen vastaustaan."
"Se on tietysti myöntäväinen."
"En tiedä — kummallisia huhuja on liikkeellä: tähän saakka vapauttaja on salannut mielipiteensä."
Samassa sotaisen musiikin helisevät säveleet ilmoittivat Rienzin tulon. Meluava väkijoukko jakaantui, ja Capitolin palatsista puhujalavalle kulki Rienzi vielä täydessä sota-asussa, vaan kypärittä, ja hänen kanssaan kaikessa piispallisen juhlapuvun komeudessa Orvieton Raimond.
Niinpian kuin Rienzi oli noussut lavalle kaikkien kokoontuneitten nähtäväksi, mitkään sanat eivät riitä kuvaelemaan sen hetken innostusta — huutoja, eleitä, kyyneleitä, nyyhkytyksiä, hurjaa naurua, joihin noitten hilpeitten ja tunteellisten etelän lasten suosio puhkesi Palatsin ikkunat ja parvekkeet olivat täynnä alempain aatelisten ja varakasten porvarien puolisoita ja tyttäriä, niiden joukossa Adrian hiukan säpsähtäen huomasi oman Irenensä suloisen muodon — kalpeana — kyyneleissä — muodon, joka sellaisenakin olisi pimentänyt kaikki toiset, paitsi yhtä hänen vieressään olevaa, jonka kauneutta hetken liikutus vaan enensi. Nina di Rasellin tummat, suuret, säteilevät silmät olivat ylpeästi kiintyneet hänen valintansa sankariin, ja ylpeys, enemmän kuin riemu, loi uhkeamman värin hänen poskiinsa ja kuningattaren ryhdin hänen jaloon, täyteläiseen vartaloonsa. Laskeva aurinko valoi täyden loistonsa tuohon paikkaan, paljastettuihin päihin — innostuneihin kasvoihin — laajan Capitolin harmaisin muureihin, ja lähellä Rienziä se loi omituiseen pelottavaan valaistukseen mahdottoman suuren, basalttiin hakatun leijonan ruhon, josta eräät Capitoliin vievät portaat saivat nimensä. Se oli vanha egyptiläinen jäännös, äärettömän suuri, ajan kalvama ja kauhea, jonkin hävinneen uskonnon muistomerkki, jonka kasvot kuvanveistäjä oli kuvannut ihmisen muotoon vivahtaviksi. Ja tuo sai aikaan nähtävästi tarkotetun vaikutuksen sekä loi salaperäisen, ylönluonnollisen ja pelottavan ilmeen noihin synkkiin piirteisin ja tuohon juhlalliseen ja hiljaiseen levollisuuteen, mikä on egyptiläisen kuvanveistotaiteen omituinen salaisuus. Pelonsekaista kunnioitusta, jota tuolla mahdottoman suurella ja uhkaavalla kuvalla oli tarkotettu, tunsi rahvas sitä enemmän, kun "Leijonaportaita" tavallisesti käytettiin sekä julkisena mestaus- että julkisena juhlamenopaikkana. Ja harvoin unohti kopein porvari tehdä ristinmerkin, tai tunsi itsensä kauhusta vapaaksi, kun hän kulkiessaan tuon paikan ohi yhtäkkiä huomasi itseensä kiintyneeksi tuon Niilin kaupunkien ikivanhan hirviön kivisen katseen ja pahaenteisen irvistyksen.
Kului hetkinen aikaa, ennenkuin kokoontuneitten tunteet sallivat Rienzin äänen päästä kuuluviin. Mutta kun vihdoin melu päättyi yht'aikaisella huudolla "kauan eläköön Rienzi, Rooman vapauttaja ja kuningas!" hän kärsimättömästi kohotti kättänsä ja väkijoukon uteliaisuus sai aikaan äkkinäisen hiljaisuuden.
"Rooman vapauttaja, maani miehet!" hän sanoi. "Niin, älkää muuttako tuota arvonimeä — minä olen liian kunnianhimoinen, tullakseni kuninkaaksi! Pysykää kuuliaisina ylimmäiselle papillenne — alamaisina keisarillenne — mutta uskollisina omalle vapaudellenne. Teillä on oikeus muinaisiin perustuslakeihinne, mutta nuot perustuslait eivät tarvinneet kuningasta. Brutuksen nimeä tavotellen, minä olen Tarqvinien arvonimitysten yläpuolella. Roomalaiset, herätkää, herätkää! innostukaa tuosta jalommasta vapauden rakkaudesta, kuin se on, joka tänään kukistettuaan tyrannin, huomenna mielettömästi taas antautuu tyranniuden vaaroihin! Rooma vielä on vapauttajan — vaan ei milloinkaan vallananastajan tarpeessa. Poistakaa tuo joutava!"
Syntyi hiljaisuus; väkijoukko oli syvästi liikutettu — mutta ainoatakaan huutoa ei kuulunut, se odotti huolestuneena vastausta neuvoskuntansa jäseniltä tahi kansan johtajilta.