"Signor", sanoi Pandulfo di Guido, joka oli yksi Caporioneja, "teidän vastauksenne on maineenne arvoinen. Mutta saadakseen lakeihinsa pontta, Rooman on antaminen teille laillinen arvonimi — ellei kuninkaan, niin suostukaa ottamaan diktaattorin tahi konsulin arvonimi."
"Kauan eläköön konsuli Rienzi!" huusivat monet äänet.
Rienzi viittasi kädellään äänettömyyden merkiksi.
"Pandulfo di Guido, ja te Rooman kunnioitettavat neuvosmiehet! Tuo arvonimi on samalla liiaksi ylhäinen minun ansioihini ja sopimaton minun tehtävääni nähden. Minä olen kansasta — kansa on minun huolenpitoni esine, ylimykset voivat itsensä suojella. Diktaattori ja konsuli ovat patriicein virkanimiä. Niin", hän jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen, "jos järjestyksen säilyttämiseksi pidätte tarpeellisena, että kansalaisenne varustetaan muodollisella arvonimellä ja tunnustetulla vallalla, olkoon menneeksi; mutta olkoon se sellainen, että se ilmaisee uutten laitostemme luonnon, kansan viisauden ja sen johtajien kohtuuden. Kerran, kansalaiseni, kansa valitsi oikeuksiaan puoltamaan ja vapauttaan varjelemaan eräitä kansalle vastuunalaisia virkamiehiä, jotka olivat kansasta valittuja, kansan etuja valvomaan. Heidän valtansa oli suuri, mutta se oli myönnetty: heillä oli arvo, mutta annettu. Näiden virkamiesten nimi oli Tribuunit. Se on arvo, jota ei myönnetä ainoastaan huutamalla, vaan kansan täydessä eduskunnassa, johon liittyy sellainen eduskunta, ja joka hallitsee sellaisen eduskunnan ohessa, se on arvo, jonka kiitollisena otan vastaan."
Rienzin puheen ja tarkotuksen tekivät paljoa tehokkaammaksi hänen olemuksensa suoruus ja syvä vakavuus, ja useat turmeltuneista roomalaisista tunsivat hetkellistä riemua johtajansa vaatimattomuudesta. "Kauan eläköön Rooman tribuuni!" huudettiin, mutta ei yhtä äänekkäästi, kuin "eläköön kuningas!" Ja rahvas melkein piti vallankumousta vaillinaisena, kun uljaammasta arvonimestä ei huolittu. Turmeltuneesta ja tietämättömästä kansasta vapaus näyttää mitättömältä, ellei sitä ole koristamassa juuri tuon hirmuvaltiuden loisto, jonka se kukisti. Kosto on heidän halunsa, pikemmin kuin huojennus, ja mitä suurempi tuo uusi valta on, jonka he loivat, sitä paremmin he luulevat kostaneensa Mutta kaikkia, jotka kokoontuneista olivat arvossa pidettyjä, ajattelevia tai mahtimiehiä, miellytti tuo kohtuus, jonka he huomasivat poistavan vaarat, jotka uhkasivat Roomaa sekä keisarin että paavin puolelta. Ja heidän ihastuksensa yhä lisääntyi, kun Rienzi, äänettömyyden päästyä valtaan, jatkoi: "Ja koska olemme yhdessä työskennelleet saman asian hyväksi, niin samat kunnianosotukset, joilla minua palkitaan, tulkoot myöskin paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan osaksi. Muistakaa että sekä kirkko että valtio ovat kansan oikeat hallitsijat, koska ne ovat sen hyväntekijät. — Kauan eläköön paavin ensimmäinen vikaari, mikä milloinkaan on ollut valtion vapauttajia!"
Olkoon Rienzin kohtuullisuuden vaikuttanut hänen pelkkä isänmaallisuutensa tai ei, varmaa on, että hänen älynsä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen hyveensä, eikä mikään kentiesi olisi lujemmin vahvistanut vallankumousta, kuin vikaarin, paavillisen vallan edustajan liittyminen siihen: se sai kerrassaan vahvistuksen itse paavilta, joka siten joutui vastuunalaiseksi vallankumouksesta, saamatta yksinoikeutta valtion hallintoon.
Kansan tervehtiessä Rienzin esitystä, kun sen huudot vielä täyttivät ilman, kun Raimond, hieman hämmästyneenä, koetti merkeillä ja eleillä osottaa sekä kiitollisuuttaan että mitättömyyttään, niin vastavalittu tribuuni, katsellessaan ympärilleen, huomasi useita, jotka siihen saakka olivat vaan uteliaisuudesta saapuvilla, ja jotka heidän säätynsä ja arvonsa takia oli suotavaa voittaa puolelleen yleisen innostuksen ensi puuskassa. Kun sitten Raimond oli lausunut muutamia kauniita lauseita — joissa ihastus tuosta tarjotusta kunniasta oli omituisena vastakohtana hänen hämmästyneelle mielelleen olla sekottamatta itseänsä tai paavia mihinkään kiusallisiin mahdollisuuksiin, — Rienzi viittasi kahdelle takana seisovalle kuuluttajalle, joista toinen astui esiin ja julisti — "että koska oli toivottavaa, että kaikki, jotka siihen saakka olivat olleet puolueettomia, nyt tunnustaisivat itsensä joko ystäviksi tahi vihollisiksi, niin heitä pyydetään vannomaan kuuliaisuutta laeille ja tunnustamaan buono stato."
Niin suuri oli yleinen innostus, ja niin suuresti se oli Rienzin puheista lisääntynyt ja jalostunut, että se tarttui välinpitämättömimpiinkin; eikä kukaan tahtonut näyttää toisista poikkeavalta, joten puolueettomimmat, jotka tiesivät että heitä enimmän silmällä pidettiin, olivat kiihkeämpiä alistumaan buono statoon. Ensimmäinen, joka astui lavan luokse valaa tekemään, oli signor di Raselli, Ninan isä. Toiset aateliset seurasivat hänen esimerkkiään.
Paavin vikaarin läsnäolo vaikutti ylimyksiin, kansan pelko taivutti itsekkäät, rohkaisevat huudot ja onnittelut kiihottivat turhamaisia. Adrianin ja Rienzin välinen tila tyhjeni. Nuori ylimys tunsi yhtäkkiä että tribuunin silmät kohtasivat hänet, hän tunsi että nuot silmät tutkistelivat ja kutsuivat häntä — hän punastui — hän hengästyi. Rienzin ylevä vaatimattomuus liikutti hänen sydäntänsä — melu — loisto — yleinen innostus hämmensivät — huumasivat hänet. — Hän kohotti silmänsä ja näki edessään tribuunin sisaren — rakkautensa immen! Hän epäröitsi — pysyi liikahtamatta, kunnes Raimond huomatessaan hänet ja totellen Rienzin kuiskausta, kekseliäästi huusi: — "Tilaa herra Adrian di Castellolle, eläköön Colonna! eläköön Colonna!" Paluu oli tukittu. Koneentapaisesti, ikäänkuin unessa, Adrian astui lavalle: ja tribuunin voittoriemun täydentämiseksi auringon viimeiset säteet näkivät Colonnain kukan — parhaimman ja uljaimman Rooman ylimyksistä — tunnustavan hänen arvonsa ja alistuvan hänen lakeihinsa.