Montreal ratsujoukkoineen läksi reippaasti retkeilemään halki Campagnan.
Pian kuitenkin P. Johanneksen ritari vaipui syviin ja kolkkoihin haaveiluihin; hänen seuralaisensa noudattivat päällikkönsä äänettömyyttä ja hetken kuluttua vain aseitten kalahdukset ja kannusten kilinä rikkoivat tuon laajan ja aution tasangon hiljaisuuden, jonka poikki he vaelsivat kohden Terracinaa. Katkerin tuntein Montreal muisteli kaikkea, mitä he olivat Rienzin kanssa keskustelleet, ja ylpeillen omasta viekkaudestaan ja juonittelukyystään, häntä syvästi nöyryytti ja kiukutti havainto että kavalampi juonikko oli saanut hänet petetyksi. Hänen kunnianhimoiset aikeensa Roomaan nähden olivat vastaiseksi katkaistut, jopa murskatut juuri niillä keinoilla, joilla hän oli luullut ne toteuttavansa. Hän tunsi tarpeeksi ylimykset, oivaltaakseen että niin kauan kuin Tapani Colonna, heidän päämiehensä, oli elossa, ei ollut luultavaa että hän saavuttaisi tuota valtion herruutta, joka, jos hän olisi liittyneenä johonkin kunnianhimoisempaan, pelottomampaan ja vähemmän mahtavaan signoriin, olisi palkintona hänen avustaan Rienzin karkottamisessa. Joka tapauksessa hän piti parhaana pysytteleidä loitolla. Jos Rienzin valta vahvistuisi, Montreal saattaisi niin edullisilla ehdoilla, kuin häntä halutti, liittyä ylimyksiin; jos Rienzin valta raukenisi niin hänen ylpeytensä, tarpeellisesti nöyristettynä, saattaisi varmaan pakottaa hänen etsimään Montrealin apua ja alistumaan hänen ehtoihinsa. Provencelaisen kunnianhimo, vaikka ääretön ja uskaltava, ei ollut luonnosta kestävä eikä vakava. Toimi ja yritykset olivat sittenkin hänestä kalliimpia, kuin niiltä koituva palkinto, ja jos hän toisella kulmalla pettyi, niin hän tosihenkisenä harharitarina käänsi yritteliäisyytensä toisille urille. Ludvig, Unkarin kuningas, ankarana, sotaisana, leppymättömänä, etsien kostoa kovaonnisen veljensä murhasta, jonka puolisona oli ollut. Johanna (Neapelin ihana ja pattoinen kuningatar — Italian Maria Stuart), oli jo valmiina laskemaan Campanian puutarhan Unkarin ikeen alle. Jo oli hänen äpäräveljensä hyökännyt Italiaan jo olivat muutamat Neapelin alueista ilmoittaneet suostuvansa häneen — jo oli tuon pohjolaisen hallitsijan lupauksia tarjoiltu hajaantuneille komppanioille — ja jo olivat nuot julmat palkkasoturit uhkaavina kokoontuneet tuon Italian Eedenin rintamaille vainuten sodan valmistuksia ja ryöstön tilaisuutta, niinkuin korpikotkat haaskaa vaanivat. Tuolle alalle oli Montrealin rohkea mieli nyt kääntänyt ajatuksensa, ja hänen sotamiehensä olivat mielihyvissään arvanneet hänen tuumansa, kuullessaan että Terracina oli heidän matkansa päämäärä. Käyttäen hyväkseen kaikkia apuneuvoja, ja yhdistäen uhkarohkeaan ja perusaatteettomaan urhoollisuuteensa tarkkaälyisyyden, josta, jahka vuodet olivat ehtineet kypsentää ja tasottaa hänen levotonta ritarillisuuttaan, saattoi päättää hänestä sukeutuvan vaarallisimpia vihollisia, mitä Italialla konsanaan oli ollut, Montreal heti, tultuaan Ludvigin sotaisten aikomusten perille, oli anastanut lujan linnotuksen Terracinan ihanalta rannikolta, läheltä sitä kuuluisaa vuorensolaa, jota Fabius muinoin puolusti Hannibalia vastaan, ja jota luonto on niin suosinut sekä sotaa että rauhaa varten, että kourallinen aseellisia miehiä voi siihen seisauttaa kokonaisen armeijan. Tuollaisen, aivan Neapelin rajamailla olevan linnotuksen omistaminen teki Montrealin tärkeäksi henkilöksi, jota seikkaa hän arveli voivansa käyttää hyväksensä Unkarin kuninkaan avulla; ja nyt kun hänen suuria tavottelevat aikeensa Roomaan nähden olivat rauenneet, hänen eloisa, toimelias ja kimmoinen henkensä onnitteli itseänsä tuon apulähteen keksimisestä.
Hämärän aikaan joukko pysähtyi Pontinumin nevojen pohjoispuoliseen päähän ja majoittui arvelematta muutamiin hökkeleihin ja suojiin, joiden poloiset asukkaat häädettiin matkoihinsa, sekä teurasti empimättä erään naapuritalon siat, raavaat ja siipikarjan. Heti päivän koettaessa he kulkivat poikki noitten turmiollisten rämeitten, joita Bonifacius VIII jo osittain oli kuivannut: ja unesta virkistynyt Montreal, jonka Neapelia uhkaavan sodan edut jo olivat lepyttäneet äskeisestä nöyryytyksestä, ja iloiten lähestyessään paikkaa, jossa asui hän, joka kunnianhimon kanssa tasasi hänen sydämensä, oli saavuttanut kaiken hilpeytensä, mikä kuului hänen gallialaiselle syntyperälleen ja huolettomille elintavoilleen. Ja tuo kuolettava mutta pyhitetty tie, jossa vielä nähdään Augustuksen töitä kanavassa, joka oli Horaatsiuksen hupaisesti kertoman matkan todistajana, kajahteli naurunhohotuksista ja hurjien laulujen yhtämittaisista säveleistä, joilla muukalaiset rosvot hauskuttivat rivakkaa marssiaan.
Oli puolenpäivän aika, kun joukko saapui tuohon yllämainittuun romantilliseen vuorensolaan — jonka muinainen nimi oli Lantulae. Vasemmalla puolen kohosivat ilmoille korkeat ja äkkinäiset vuorenjyrkänteet, verhottuina uhkealla vihannalla ja päättymäisillään olevan toukokuun lukemattomilla kukilla; oikealla meri, rauhallisena kuin lammikko ja siintävänä kuin taivas, loiski sulosointuisena heidän jalkainsa juuressa. Montreal, jossa paljon oli kotimaansa runollisuutta, johon niin verrattomasti liittyy rakkaus luontoon, olisi jonakin toisena aikana saattanut ihailla tuon näköalan kauneutta, mutta tuona hetkenä vähemmän ulkonaiset ja enemmän kodikkaat kuvat vallitsivat hänen mieltänsä.
Nousten vuorenrinnettä ylös pitkin jyrkkää, luikertelevaa polkua, joka töin tuskin soi tukalan sijan hevosten kavioille, joukko vihdoin saapui lujan, harmaakivisen linnotuksen edustalle, jonka torneja tuuheat puut estivät näkymästä, kunnes ne yht'äkkiä synkkinä ilmaantuivat hymyilevien lehvien keskeltä. Torventoitotus, ritarin värit ja kerkeästi lausuttu tunnussana saivat kahden- kolmenkymmenen vallilla seisovan julmannäköisen soturin päästämään hurjan tervehdyshuudon; salvat työnnettiin auki, ja Montreal hyppäsi vohkuvan ratsunsa seljästä ja riensi läpi pylväsetehisen avaraan saliin, jossa nainen — nuori, ihana ja uhkeasti puettu — kiiruhti häntä vastaan yhtä nopein askelin ja vaipui riemun valtaamana hänen syleilyynsä.
"Walterini! lempimäni, armas Walter, tervetultuasi — tuhannesti tervetullut!"
"Adeline, ihanaiseni! — jumaloimani — saan nähdä sinut jälleen!"
Nuot olivat tervehdykset, Montrealin painaessa impeänsä vasten sydäntänsä, suudellen pois hänen kyyneleensä ja kohottaen hänen kasvonsa lähelle omiansa ja katsellessaan niitten vienoa kukkeutta poissaolleen huolestunein, hellin katsein.
"Armaani", hän sanoi hellästi, "olet surrut, — olet menettänyt uhkeuttasi, siitä kun erosimme. Tule, tule, olet liian hempeä, tai liian hupsu sotilaan lemmityksi."
"Voi, Walter!" vastasi Adeline takertuen häneen, "nyt sinä olet palannut ja minä olen elpyvä. Ethän jätä minua pitkään, pitkään aikaan!"