"En, oma lemmittyni, en", ja Montrealin kierrettyä käsivartensa hänen vyötäisilleen rakastajat — sillä voi! he eivät olleet avioita! — vetäytyivät linnan sisempiin kammioihin.
II Luku.
Lemmen ja sodan elämää. Rauhan airut. Aseleikit.
Ympärillään sotilaansa, turvallisena vanhassa linnassaan, hurmaantuneena maan, taivaan ja meren kauneudesta ja intohimoisesti rakastaen Adelineansa, Montreal hetkeksi unhotti melskeisemmät toimensa ja karkeammat pyrintönsä. Hänen luontonsa oli altis suurelle hellyydelle samoin kuin suurelle julmuudelle, ja hänen sydäntänsä viilsi, kun hän katsellessaan neitonsa ihanata muotoa huomasi, ettei hänenkään läsnäolonsa voinut palauttaa entistä hymyä ja kukkeata väriä. Usein hän kirosi tuota ritarikuntansa onnetonta valaa, joka kielsi häntä solmiamasta avioliittoa, vieläpä sellaisenkin kanssa, joka oli enempi kuin hänen vertaisensa; ja omantunnon vaivat katkeroittivat hänen autuaimmat hetkensä. Tuo lempeä impi rosvoluolaan joutuneena, menettäneenä kaikki mitä hän oli oppinut korkeimmassa arvossa pitämään — äitinsä, ystävänsä, puhtaan maineensa — vaan sitä palavammin rakasti viettelijäänsä, vaan sitä enemmän kohdisti yhteen ainoaan esineesen kaikki nuot naiselliset ja hellät tunteet, joille ei oltu sallittu mitään muuta eikä vähemmän synnillistä purkausta. Mutta hän tunsi häpeänsä, vaikka hän koetti salata sitä, ja vielä kalvavampi murhe, kuin häpeän, painoi hänen mieltänsä ja jäyti hänen terveyttään. Mutta kuitenkin hän Montrealin luona oli huolissaankin onnellinen, ja terveytensä murtuessa hänellä ainakin oli lohdutuksena toivo saada kuolla hänen lempensä ollessa heikontumattomana. Joskus he lähtivät lyhyeille retkeilyille, sillä maan rauhaton tila esti heitä poistumasta kauas linnasta, halki päivärinteisten metsäin ja pitkin peilikirkasta merta, joka teki hurmaavaksi tuon viehättävän seudun; ja tuo karkeuden ja vienoisuuden sekotus, hurja saattojoukko, teltti, päiväsydännä pystytetty jollekin metsistön viheriälle kedolle. Adelinea ääni ja kitarri, julmien soturien ryhmät kuunnellen taampana, olisi oivallisesti soveltunut Arioston säkeille ja yhtyi sopusointuisesti noihin omituisiin, rauhattomiin ja ritarillisiin aikoihin, jolloin klassillinen etelä muuttui pohjolan romantisuuden tyyssijaksi. Montreal kuitenkin oli ryhtynyt salaisiin keskusteluihin Unkarin kuninkaan kanssa, ja jouduttuaan uusiin puuhiin, hän siksi kertaa mielellään oli luopunut kaikista aikeistaan Roomaan nähden. Hän kuitenkin piti korkeimman kunnianhimonsa toteuttamista vaan toistaiseksi lykättynä, ja kirkkaana hänen vaihtelevan elämänuransa etäisemmissä vaiheissa kohosi Rooman Capitoli ja välkkyi Caesarien valtikka.
Eräänä päivänä, kun Montreal vähänen saattojoukko seurassaan ratsasti lähelle Terracinan valleja, portit yht'äkkiä aukaistiin seljälleen, ja suuri väkijoukko purkautui ulos, edessä omituisen näköinen henkilö, jonka askeleita seurattiin paljain päin ja korkeaäänisin siunauksin. Munkkijoukko päätti kulkuen, laulaen hymniä, jonka loppusanat olivat seuraavat:
Poikki vuorten ihanat
Sun jalkaa sulosanan meille toivat;
Sun polkus kukkain verhomat,
Ja harpuin enkeleitten äänet taivon soivat:
Ja heltyy vainon mies,
Miss', airut rauhan, siunattu sun käypi ties!
Halki korven jylhäkköin
Käy kulkus pyhä päivin, öin,
Turvallisna ainiaan,
Yksin — luonas Herra vaan.
Missä raivo hurjin on,
Sinne käyt sä kalvaton
Ilman rautahaarniskaa,
Sua valkoviittas turvajaa.
Ei miekka kättäs tahraja,
Vaan sauva siinä hopea;
Halki leirin, linnojen,
Läpi rosvoluolien,
Kyyhkyn sanansaattaja,
Rakkauden airut sa,
Hurjintakin rauhaan koitat,
Mailman Kristukselle voitat.
Niinkuin askel Jumalan
Tyynsi vetten pauhinan;
Vaino, kiukku, murhamiesi
Talttuu, rauhan airut, varrella sun tiesi.
Tuntematon, jolle tuollaista kunniaa osotettiin, oli nuori, parraton mies, puettu Valkoseen hopealla kirjailtuun vaatteukseen; hän oli aseeton ja avojaloin, ja hänen kädessään oli pitkä, hopeainen sauva. Montreal pysähtyi joukkoneen kummastuen ja ihmeissään, ja ritari kannusti hevostaan kohden väkijoukkoa ja puhutteli tuntematonta.
"Hei, ystäväni", virkkoi provencelainen, "mikä sinä olet miehiäsi, toivioretkeläinenkö, vai mikä erinomainen pyhyys tuottaa sinulle tuon kunnioituksen?"
"Pois, pois", huusivat muutamat rohkeimmat joukosta, "rosvo älköön ehkäiskö rauhan airuen tietä?"
Montreal viittasi kädellään ylenkatseellisesti.