Eräänä aamuna, viidentenä roomalaisen airuen käynnistä, Montreal, huolellisesti tarkastettuaan ulkovarustukset ja muonavarastonsa, ja mielihyvissään huomattuaan pystyvänsä kestämään vähintään kuukauden piirityksen, astui Adelinen kammioon muoto iloisempana kuin pitkään aikaan.
Adeline istui tornin akkunan ääressä, josta näkyi tuo ihana maisema, metsät, laaksot, oranjilehdot — tuollaisen palatsin ihmeellinen puutarha! Hänen nojatessaan poskeaan vasten kättänsä, kasvojen ulkopiirteet hieman Montrealiin käännettyinä, tuossa oli jotakin sanomatonta suloa, kaulan kaarevuudessa — jalolle synnynnälle ominaisessa pienoisessa päässä — kiharoissa, jotka olivat jaetut tuohon yksinkertaiseen tapaan, minkä nykyinen aika onnellisesti on uudistanut. Mutta hänen puoleksi poiskäännetyn muotonsa ilme, katseen hajamielinen kiinteys, ja hänen asentonsa syvä rauhallisuus, olivat niin haikean ja murheellisen näköiset, että Montrealin kohtelias ja iloinen tervehdys hyytyi hänen huulilleen. Hän lähestyi ääneti ja laski kätensä hänen olalleen.
Adeline kääntyi ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä sydäntänsä vasten, hymyillen kaiken surun tiehensä. "Rakkaimpani", sanoi Montreal, "jospa tietäisit kuinka armaan muotosi jokainen murheen varjo pimentää sydämeni, et milloinkaan murehtisi. Mutta eipä ihme, että näitten kolkkojen muurien sisällä, — ilman vertaisesi naisen seuraa, ja korviasi viiltäessä vaan sellaisten huvitusten, joita Montreal voi panna toimeen saleissansa — eipä ihme että valintaasi kadut."
"Voi, en — en, Walter, en milloinkaan kadu. Muistelin vain lastamme, tullessasi sisään. Voi, tuo meidän ainoa lapsemme! Kuinka ihana hän oli, Walter, kuinka hän oli sinun näköisesi!"
"Ei, hänellä oli sinun silmäsi ja sinun kulmasi", vastasi ritari vapisevin äänin ja pää pois käännettynä.
"Walter", jatkoi Adeline huoaten, "muistatko, — tänään on hänen syntymäpäivänsä. Hän täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Yksitoista vuotta olemme rakastaneet toisiamme, etkä vielä ole kyllästynyt Adeline-parkaan."
"Yhtä hyvin saattaisivat pyhimykset paratiisiin tyrttyä", vastasi Montreal niin lumoavan hellänä, että koko hänen sankarimuotonsa luonne muuttui pelkäksi lempeydeksi.
"Jospa tuon voisin ajatella, olisin todella autuas!" vastasi Adeline. "Mutta hetkisen kuluttua tuo vähäinen sulo, mikä minussa vielä on, on kuihtuva; mitä muuta oikeutta minulla on sinuun?"
"Kaikki oikeus, — ensimmäisen punastumisesi muisto — ensimmäisen suutelosi — pyhän uhrauksesi — kärsimystesi — vaikeroimattoman lempesi! Voi, Adeline, me olemme provencelaisia, emmekä italialaisia; milloin on Provencen ritari väistänyt vihollistaan, tai lempensä hyljännyt? Mutta kylläksi armaani, mielihaikeutta täksi päivää. Tulin hakemaan sinua huviretkelle. Lähetin palvelijat pystyttämään telttimme meren rantaan — ihaelkaamme oranjien kukoistusta, niinkauan kuin meille on suotu. Ennen viikon kuluttua meillä saattanee olla vakavampaa tehtävää ja ahtaampi liikunta-ala."
"Kuinka, rakas Walter, aavistatko vaaraa?"