"Puhut, lintuseni", sanoi Montreal nauraen, "ikäänkuin vaara olisi jotakin uuden uutukaista. Pitäisipä mielestäni sinun tuntea se yhtä hyvin kuin ilman, jota hengitämme."
"Voi, Walter, onko tätä aina kestävä? Olethan nyt rikas ja kuuluisa; etkö voi luopua tuosta melskeisestä elämästäsi?"
"Oi, oma Adelineni! Mitä ovat rikkaus ja maine muuta kuin vallan keinoja! Ja mitä melskeisin tulee, sotilaan kilpi oli kätkyeni — suokoot pyhimykset että se olisi ruumispaarini! Nuot elämän hurjat ja lumoavat äärimmäiset kohdat — kukkasmajoista teltteihin — luolista palatseihin — tänään harhailevana maanpakolaisena, huomenna kuningasten vertaisena — nuot ovat normannilaisteni isieni ritarillisuuden tosi elementtejä. Normandia minulle sodan opetti, suloinen Provence lemmen. Suutele minua, armas Adeline, ja anna kamarineitsyesi pukea itsesi. Älä unohda soitikkoasi ihanaiseni. Provencen lauluilla me kaiun nostamme."
Adelinen taipuvainen luonne helposti mukaantui hänen rakastettunsa hilpeyteen, ja seurue pian lähti linnasta liikkeelle, kohden sitä paikkaa, jonka Montreal oli määrännyt heidän virvotuspaikakseen päivän helteen ajaksi. Mutta ylläkön varalle asetettiin linnaan valppaat vartijat, ja paitsi talouden palvelijoita, kymmenmiehinen, täysin asestettu soturiosasto seurasi lempiviä. Montrealilla itsellä oli sota-asu yllään, ja hänen aseenkantajansa hoitivat hänen kypäriään ja peistään. Vähän matkan päässä linnan juurella olevasta ahtaasta kujasta tie levisi avaraksi nurmikoksi, jota kaikilta tahoilta, paitsi avoimelta meren puolelta, ympäröitsi metsä, jossa sekasin kasvoi myrtti ja oranji sekä monet tuoksuavat pensaat. Tuolle nurmelle, lakkapäisen, klassillisen faguksen varaan, oli valmistettu iloinen maja, joka soi näköalan välkkyvälle ulapalle, kaihtaen auringon helteen, mutta avoinna lempeille tuulosille. Tuo tarjosi Adeline-rukalle mieluisen virkistyksen, jos sitä virkistykseksi saattoi sanoa. Hän riemuitsi saadessaan jättää linnotetun tyrmänsä kolkot muurit, ja nauttia päivänpaistetta ja tuon hekumallisen ilmanalan ihanuutta, tuntematta uupumusta, jota viimeaikoina kaikkinainen liikunto oli vaikuttanut hänessä. Tuo oli hienotunteisuutta, jota Montreal osotti, aavistaessaan kuinka lyhyessä ajassa Rienzin joukot saattoivat saapua hänen muuriensa edustalle, ja joka itse yhtä hyvin oli kotonaan lehtimajoissa kuin tappotanterilla.
Rakastavien ollessa majassaan, seuralaisista muutamat loikoivat joutilaina rannikolla, muutamat levittivät huvipurren aurinkotelttiä suojaksi päivän hellettä vastaan, muutamat valmistivat päivällisateriaansa etäämpänä metsässä olevassa teltissä, Montrealin tottuneen taidon loihtiessa soitikon kielistä säveleitä sydänpäivän raukeaan hiljaisuuteen.
Heidän ollessaan noissa toimissa, yksi Montrealin vakoojista saapui hengästyneenä ja palavissaan teltin luo. "Päällikköni", sanoi hän, "kolmenkymmenen peitsen suuruinen, täydellisesti asestettu joukko ynnä suuri seurue aseenkantajia ja palvelijoita on vastikään lähtenyt Terracinasta. Heidän lipuissaan ovat Rooman ja Colonnain kaksoismerkit."
"Hei!" sanoi Montreal iloisesti, "sellainen joukko on tervetullut lisä seuraamme. Käske tänne aseenkantajani." Aseenkantaja lähestyi.
"Kiidä ratsain kohden joukkoa, jonka tapaat solatiellä (ei oma armaani, ei mitään estelemisiä!) etsi päällikkö, ja sano, että kelpo ritari Walter de Montreal lähettää hänelle terveisensä, ja kutsuu häntä tervetulleeksi vieraaksensa; ja — odotappas — lisää, että jos hän yhteiseksi ratoksi suostuu kuluttamaan tunnin verran aikaa, Walter de Montrealia huvittaisi taittaa peistä hänen kanssaan tai minkä ritarin kanssa hyvänsä hänen seurastaan, asianomaisten naisten kunniaksi. Riennä!"
"Walter, Walter", alkoi Adeline, jossa oli tuo tarkka hienotunteisuus asemaansa nähden, minkä hänen huoleton rakastajansa usein kevytmielisesti unhotti. "Walter, rakas Walter, saatatko pitää kunniana —"
"Hiljaa, suloinen Fleur de lis! Sellaista huvia et ole nähnyt pitkään aikaan; minua haluttaa saada sinulle todistaa että vielä olet Italian ihanin nainen — vieläpä koko kristikunnan. Mutta nuot italialaiset ovat arkoja ritareja, eikä sinun tarvitse peljätä että tarjoukseeni suostutaan. Mutta todellakin ihanaiseni, minulla on vakavampia asioita mielessäni; tuo sattumus tuo luokseni roomalaisen ylimyksen, ehkäpä Colonnan. Naiset eivät ymmärrä noita seikkoja; kaikki mikä koskee Roomaa, koskee meitäkin tänä hetkenä."