Rakastiko hän itse enää Violaa? Ei! Kun hän edellisenä aamuna oli kuullut Violan vaarasta, oli hänessä kyllä jälleen herännyt rakastajan myötätunto ja pelko, mutta prinssin kuoleman jälkeen oli Violan kuva häipynyt hänen sydämestään eikä hän tuntenut mustasukkaista tuskaa ajatellessaan, että Zanoni oli Violan pelastanut ja että Viola ehkä tällä hetkellä oli Zanonin talossa. Se joka elämänsä aikana joskus on joutunut kaikkisyövän pelihalun orjaksi, hän muistaa, kuinka silloin kaikki muut asiat ja aatteet häviävät mielestä, kuinka tuo ainoa hurja intohimo kokonaan täyttää mielen ja kuinka pirullinen itsevaltias taikavoimalla hallitsee joka tunnetta ja joka ajatusta. Vielä kiivaampi kuin pelihalu oli se hillitön mutta jalo halu, joka oli Glyndonin nyt vallannut. Hän tahtoi tulla Zanonin kilpailijaksi, ei inhimillisten katoovaisten tunteitten leikissä vaan yliluonnollisen ja ikuisen viisauden vainioilla. Hän olisi huoleti — niin, jopa ilomielin, antanut henkensä maksuksi noiden suurten salaisuuksien oppimisesta, jotka erottivat muukalaisen muusta ihmiskunnasta. Jumalattarien jumalattaren lumoomana hän ojensi käsivartensa, niinkuin tarujen hurja Iksion[43] pilveä syleilläkseen.
Yö oli kirkas ja ihana ja veden kalvo tuskin väreili hänen jalkojensa juuressa, kun hän tähtien valossa kulki pitkin rannikkoa. Viimein hän saapui paikalle ja siellä, murtunutta pilaria vastaan nojaamassa seisoi pitkään viittaan puettu mies liikkumattomana. Glyndon läheni ja lausui Zanonin nimen. Olento kääntyi ja näyttäytyi muukalaiseksi. Hänen kasvoissaan ei ollut Zanonin loistavaa kauneutta mutta ne olivat yhtä majesteetilliset ja ehkä vielä vaikuttavammat, sillä korkealta otsalta ja syvistä läpitunkevista silmistä hohti kypsynyt ikä ja himoton ajatuksensyvyys.
"Te etsitte Zanonia", sanoi muukalainen, "hän saapuu tänne kohta. Mutta kenties se, jonka näette edessänne, on enemmän tekemisissä kohtalonne kanssa ja lähempi unelmianne toteuttamaan."
"Onko maan päällä toista Zanonia?"
"Jollei olisi", vastasi muukalainen, "niin miksikä tekään niin hurjasti toivoisitte ja uskoisitte itse tulevanne Zanonin veroiseksi? Luuletteko, ettei kenessäkään muussa ihmisessä olisi palanut sama jumalallisen kaipuun tuli? Kuka, totta tosiaan, ensimäisessä nuoruudessaan — jolloin sielu on lähimpänä taivasta, mistä se on lähtenyt, ja jolloin sen jumalallisia ja syntyperäisiä kaipauksia eivät likaiset halut ja pikkumaiset nuolet ole vielä tukahuttaneet — kuka ei silloin nuoruudessa olisi uskonut, että maailmankaikkeudessa on salaisuuksia, joita ei tunne yhteinen lauma! Kuka nuorukainen ei olisi, niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, himoinnut niille totuuden lähteille, jotka ovat salassa ja kaukana tiettömän tieteen aavoilla erämailla? Lähteen lirinä kuuluu sielussa, sisällä, ennenkuin kulkija hairahtuneena ja petettynä on vaeltanut liian kauaksi vesien luota ja eksynyt suureen korpeen. Mutta luuletteko, ettei kukaan, joka suuria toivoi, ole totuutta löytänyt? Luuletteko, että Sanomattoman Tiedon kaipuu on meille annettu aivan turhaan? Ei! Jokainen halu ihmisen sydämessä on välähdys sellaisesta, mikä on olemassa, kaukaisesta ja jumalallisesta. Ei! Maailmassa on ollut aika ajoittain muutamia nerokkaampia ja onnellisempia henkiä, jotka ovat päässeet siihen ilmapiiriin, missä ihmistä ylemmät olennot elävät ja liikkuvat. Zanoni, vaikka on suuri, ei ole ainoa. Hänellä on ollut edeltäjiä ja hänellä voi tulevaisuudessa olla suuri sarja seuraajia."
"Ja tarkotatteko te", sanoi Glyndon, "että minä teissä näen yhden niistä harvoista tietäjistä, jotka eivät ole Zanonia halvemmat voimassa ja viisaudessa?"
"Minussa", vastasi vieras, "näette yhden, jolta itse Zanonikin on oppinut muutamia korkeimmista salaisuuksistaan. Näillä rannikoilla, tällä kohdalla olen seisonut sellaisina aikoina, joista teidän aikakirjanne vain heikosti voivat kertoa. Foinikilaiset, kreikkalaiset, askanit, roomalaiset, lombardilaiset — kaikki minä olen nähnyt — lehtiä, jotka lepattavat ja välkehtivät kaikkiallisen elämän rungolla, aikanansa karisten pois ja taas kasvaen uudelleen, kunnes sama rotu, joka antoi kunniansa vanhalle ajalle, taas suo uudelle maailmalle uuden nuoruuden. Puhtaat kreikkalaiset, helleenit, joiden syntyperä on teidän oppineitanne hämmentänyt, olivat samaa suurta heimoa kuin normannilaiset, maailman herroiksi syntyneet, eivätkä he missään maanpaikassa ole olleet paljaita puunhakkaajia.[44] Oppineittenkin hämärät traditsionit kertovat Hellaan poikien tulleen pohjoisen Traakian laajoilta ja hämäriltä alueilta, kukistaneen paimentolaiset pelasgit ja perustaneen puoli-jumalien sukupuun; ne traditsionit asettavat keskelle etelän auringonpaahtamia kansoja sinisilmäisen Minervan ja keltatukkaisen Akilleen — jotka paimenkansojen keskuuteen perustivat sotaisia harvainvaltoja ja rajotettuja yksinvaltoja, klassillisen ajan läänityslaitoksia. Nämäkin traditsionit siis voisivat opastaa teitä näkemään helleenien aikaisimmaksi kotipaikaksi saman tienoon, josta myöhempinä aikoina normannilaiset sotilaat ryntäsivät keltiläisten raakojen ja velttojen heimojen kimppuun ja tulivat kristillisen maailman kreikkalaisiksi. Mutta tämä ei viehätä teitä ja teidän välinpitämättömyytenne on viisas. Ei ulkonaisten asioiden tiedosta vaan sielun sisäisestä täydellistymisestä riippuu ihmisen pyrkiminen korkeammalle ihmistä."
"Ja mitä kirjoja sitten on tuolla tieteellä — minkälaisissa laboratorioissa se työskentelee?"
"Luonto antaa ainekset, ne ovat ympärillänne joka päivä, missä kuljettekin. Kasveissa, joita karja syö ja joita kemisti ei huoli tutkia, alkuaineissa, joista luonnon halvimmat ja mahtavimmat muodot ovat kokoonpantuja, ilman avaruudessa, maan syvänteissä, kaikkialla löytyy kuolevaisille kuolemattoman tiedon lähteitä ja kirjastoja. Mutta niinkuin yksinkertaisimmankin tieteen helpoimmat kysymykset ovat hämäriä sille, jonka järki ei ole kypsynyt niitä käsittämään, niinkuin soutaja tuossa purressa ei voi sanoa, miksi kaksi ympyrän kehää ei voi sivuuttaa toisiaan muuta kuin yhdessä pisteessä — niinpä myös, vaikka koko maa olisi yltä yleensä kirjailtu jumalallisen tiedon kirjaimilla, ovat merkit ja piirrokset arvottomia sille, joka ei pysähdy kieltä tutkistelemaan ja totuutta miettimään. Nuori mies, jos mielikuvituksesi on elävä, jos sydämesi on uljas, jos tiedonhalusi on kyllästymätön, niin minä otan sinut oppilaakseni. Mutta jo ensimäiset opetukset ovat vakavia ja pelottavia."
"Jos te olette jaksanut niitä hallita, niin miksen minäkin?" vastasi Glyndon rohkeasti. "Minä olen lapsuudestani asti tuntenut, että minua vartoo kummalliset salaisuudet, ja tavallisen kunnianhimon ylpeimmistä ihanteista olen kääntänyt katseeni siihen pimeyteen, joka aukenee tuolla puolen. Sinä hetkenä kun näin Zanonin, tunsin löytäneeni holhoojan ja oppaan, jota pitkin nuoruuttani turhaan olin ikävöinyt ja palavasti odottanut."