"Hyvästi", jatkoi Zanoni, "koetuksesi alkaa. Kun ensi kerran tapaamme toisemme, olet sinä taistelun uhri tai voittaja."
Glyndonin silmät seurasivat salaperäisen Zanonin väistyvää vartaloa. Hän näki hänen astuvan ruuheen, ja silloin hän vasta huomasi, että soutajien joukossa oli nainen, joka nousi seisaalleen Zanonin saapuessa. Matkan päässäkin hän saattoi tuntea ennen niin rakkaan Violan muodon. Viola viittasi hänelle kädellään ja läpi tyynen kirkkaan ilman kuului hänen äänensä suruisena ja suloisena molempien äidinkielellä haastavan: "Jää hyvästi Clarence — minä annan sinulle anteeksi — hyvästi, hyvästi!"
Glyndon koetti vastata, mutta Viola oli koskettanut hänen sydämensä arinta kieltä eikä hän saanut sanoja suustaan. Ainiaaksi oli nyt häneltä mennyt Viola. Tämän oudon muukalaisen seuraan hän oli lähtenyt; pimeys peitti hänen kohtalonsa! Ja Glyndon itse oli ratkaissut Violan ja oman kohtalonsa. Laiva eteni, laineet läiskyivät ja kimmelsivät airojen alla ja kuu loi kultaisen viirun yli veden, joka kantoi rakastajat muille maille. Yhä kauemmaksi liukui vene, kunnes se viimein tuskin näkyvänä pilkkuna ehti laivan sivulle, joka liikkumattomana lepäsi kuun valaisemassa lahdessa. Samassa hetkessä ikäänkuin taika-iskusta heräsi tuuli puhaltamaan leikillisenä ja vilpoisana. Ja Glyndon kääntyi Mejnourin puoleen ja katkaisi hiljaisuuden.
"Sano minulle — jos voit tulevaisuutta lukea — sano minulle, että
Violan kohtalo on oleva kirkas ja hänen valintansa ainakin viisas."
"Oppilas", vastasi Mejnour äänellä, jonka kylmyys hyvin sopi jäätäviin sanoihin: "ensimäinen tehtäväsi olkoon irrottaa kaikki ajatuksesi, tunteesi, harrastuksesi muista olennoista. Tiedon ensimäinen aste vaatii, että Itse ja yksin Itse on tutkimusalasi ja maailmasi. Sinä olet urasi omistanut, sinä olet lemmen hylännyt, sinä olet heittänyt rikkauden, maineen ja vallan alhaisen prameuden. Mitä sinuun koskee koko ihmiskunta? Kykyjesi täydentäminen ja tunteittesi keskittäminen on tästälähin ainoa päämääräsi."
"Ja onko tulos sitten onni?"
"Jos onnea löytyy", vastasi Mejnour, "niin sen perustus täytyy olla siinä Itsessä, jolle kaikki himot ovat tuntemattomat. Mutta onni on olemassaolon viimeinen aste, ja vielä sinä olet vasta ensimäisen asteen kynnyksellä."
Mejnourin puhuessa oli kaukainen laiva levittänyt purjeensa tuuleen ja liikkui hiljaa yli ulapan. Glyndon huokasi, ja mestari oppilaineen kääntyi kulkemaan kaupunkia kohden.
NELJÄS KIRJA.
Kynnyksen vartija.