"Miksikä! Eikö hän vienyt minulta vaimon ja myötäjäiset, joita olin odottanut? Mutta muuten, jos hän olisi tehnytkin minulle mieliksi eikä kiusaksi, niin minä olisin yhtäkaikki häntä vihannut. Hänen kasvonsa ja koko olemuksensa panee minua sekä kadehtimaan että kiroomaan häntä. Minä tunnen, että on jotain vastakkaista meidän luonteissamme. Minä tunnen myöskin, että me tulemme kerran tapaamaan toisemme, silloin kun Jean Nicotin viha ei enää ole näin voimaton. Ja mekin, rakas veli, mekin tulemme tapaamaan toisemme! Eläköön tasavalta! Minä lähden uuteen maailmaani!"
"Ja minä omaani. Hyvästi!"
Samana päivänä lähti Mervale Napolista. Seuraavana päivänä Glyndonkin jätti Ilojen Kaupungin, ratsastaen yksin hevosellaan. Hänen tiensä kulki maakunnan luonnonkauneihin, mutta vaarallisiin seutuihin, joissa siihen aikaan asustivat rosvot ja joihin harvat matkustajat uskalsivat päivänvalollakaan lähteä ilman varustettua saattojoukkoa. Ei voi ajatella yksinäisempää tietä kuin sitä, missä hänen hevosensa kaviot kumeasti ja alakuloisesti kajahtelivat. Suuria aloja asumatonta maata oli hänen edessään, etelän rehevän kasvullisuuden peittämänä. Silloin tällöin hyppäsi villi kauris alas joltakin kunnaalta, tai kuului vuorenloukosta yllätetyn petolinnun kimeä kiljahdus. Nämä olivat ainoat elonmerkit; ei yksikään ihminen tullut tiellä vastaan, ei yhtään mökkiä näkynyt lähimailla. Omissa vakavissa ja korkeissa aatoksissaan ratsasti nuori mies tietään, kunnes aurinko oli tyhjentänyt puolipäivähelteensä ja raitis tuuli, ennustaen illan lähestymistä, nousi mereltä, joka oli oikealla kädellä kaukana ja näkymättömänä. Samalla hän tienkäänteessä näki edessään kurjannäköisen kylän, jollaisia tavataan Napolin sisämailla, ja toisella puolella tietä oli pieni kappeli, jonka avoimesta ovesta näkyi kirjavasti maalattu Neitsyen kuva. Täällä, missä kristityn maan povessa oli säilynyt vanhan jumala-uskon jätteitä — sillä aivan samanlaisia olivat ne kappelit, jotka pakanallisena aikana olivat vihityt mytologian pyhien puolijumalien palvelukseen — täällä istui yhdessä kuusi tai seitsemän onnettoman näköistä siivotonta vaivaista, joita spitalitaudin kirous oli erottanut muista ihmisistä. He päästivät kimakan huudon kääntäessään aavemaiset kasvonsa hevosmieheen, ja paikastaan liikahtamatta he ojensivat näivettyneet käsivartensa pyytäen almua Laupeuden Äidin nimessä. Glyndon viskasi nopeasti heille muutamia kolikoita, käänsi poispäin kasvonsa, kannusti hevostaan eikä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin oli ehtinyt kylään. Toisella puolen ahdasta ja kuraista tietä oli tuimannäköisiä ihmisiä — muutamat nojallaan mustien hökkeleiden ränsistyneitä seiniä vastaan, muutamat kynnyksellä istumassa, muutamat pitkällään likaisella maalla — kaikki sekä sääliä että pelkoa herättäviä: sääliä likaisuutensa tähden ja pelkoa kasvoissa näkyvän raakuuden tähden. He katselivat häntä vihaisen ja synkän näköisinä hänen ratsastaessaan ylös pitkin epätasaista tietä. Muutamat kuiskailivat keskenään merkitsevästi silmää iskien, mutta kukaan ei koettanut estää hänen matkaansa. Lapsetkin lakkasivat telmeestään, ja ryysyiset nulikat kuiskasivat äideilleen: "huomenna saadaan lystiä!" Se oli juuri yksi niitä kyliä, joihin ei ulotu lain koura vaan joissa murha ja väkivalta turvallisina asustavat — jollaisia siihen aikaan oli paljon Italian kaukaisemmissa osissa.
Glyndonin rohkeus oli mennä, kun hän katseli ympärilleen, ja aiottu kysymys kuoli hänen huulilleen. Viimein yhdestä kurjasta mökistä astui ulos muita arvokkaampi mies. Hänellä ei ollut niinkuin muilla likaisia repaleita päällään vaan hän oli puettu mitä komeimpaan kansallispukuun. Hänen sysimustat kiharansa olivat lakin peitossa, josta riippui kullattu töyhtö hartioille, hänen viiksensä oli hyvin hoidetut ja kaulan ympäri oli sidottu hieno silkkinen kirjava kaulahuivi. Lyhyt takki oli kirjailtu useilla kiiltävillä nappiriveillä, housut olivat ihonmyötäiset ja leveässä vyössä näkyi kaksi hopeahelaista pistoolia ja tuppipuukko, jonka varsi oli kaiverrettua norsunluuta. Pieni sievä karhiini (pyssy) riippui yli olkapään.
Mies itse oli keskikokoinen, atletti muodoltaan, piirteet säännölliset, iho ahavoitunut. Hänellä oli kasvoissaan sellainen ilme, joka kyllä oli röyhkeä ja häikäilemätön, mutta enemmän uhmaileva kuin raaka eikä aivan vailla viehätystä.
Glyndon silmäiltyään miestä jonkun hetken tarkkaavasti pidätti hevostaan ja kysyi tietä "vuorilinnaan."
Mies nosti lakkiaan kysymyksen kuultuaan, lähestyi Glyndonia, pani kätensä hevosen kaulalle ja virkkoi matalalla äänellä: "Te olette siis se herra, jota meidän suojelijamme on odottanut. Hän pyysi minua johtamaan teitä linnaan. Ja todellakin, signor, voisi olla turmioksi, jos minä en hänen käskyään tottelisi."
Mies sitten huusi läsnäoleville äänekkäästi: "Hoi, ystäväiset, tästälähin ja aina osottakaa kaikkea kunnioitusta tälle arvokkaalle herralle. Hän on se vieras, jota meidän siunattu suojelijamme linnavuorella on odottanut. Pitkä elämä olkoon hänellä! Olkoon hän, niinkuin hänen isäntänsä, turvattu päivällä ja yöllä — vuorilla ja tasangoilla — tikaria ja kuulaa vastaan. Kirottu olkoon se, joka koskee hiuskarvaakaan hänen päässään tai ropoa hänen kukkarossaan. Nyt ja aina me tahdomme häntä suojella ja kunnioittaa — lain edessä ja lakia vastaan — hengellä ja elämällä. Amen! Amen!"
"Amen!" vastasivat hurjasti yhteen ääneen sadat kielet ja joukot tunkeilivat pitkin kyläkatuja ratsastajan ympärille.
"Ja että hän olisi tunnettava", jatkoi englantilaisen outo suojelija, "tunnettava silmälle ja korvalle, niin minä sidon hänen ympärilleen tämän valkoisen nauhan ja sanon hänelle tunnussanan 'rauha rohkealle'. Signor, kun kannatte tätä nauhaa, niin ylpeimmätkin näillä seuduin paljastavat päänsä. Signor, kun lausutte tämän tunnussanan, niin röyhkeimmätkin ovat velvolliset teitä tottelemaan. Jos tahdotte apua tai etsitte kostoa — siepataksenne kaunottaren tai voittaaksenne vihollisen — puhukaa vain sana, niin me olemme teidän palvelijoitanne! Eikö niin, kumppanit?" Ja taas käheät äänet huusivat "Amen! Amen!"