"Nyt, signor", kuiskasi rosvopäällikkö, "jos teillä on muutamia kolikoita liikaa, niin viskatkaa joukon sekaan ja menkäämme matkaan."

Glyndon mielellään suostui loppukehotukseen ja tyhjensi kukkaronsa kadulle. Kirouksin, siunauksin, huudoin ja meluin kaikki, miehet, vaimot ja lapset heittäytyivät rahoja kokoomaan, ja päällikkö tarttui hevosen ohjaksiin ja lennätti sen juoksujalkaa läpi kylän ja vasemmalle kädelle ahtaan solatien kautta, kunnes muutaman hetken päästä ei näkynyt ihmisiä eikä taloja vaan vuoristot sulkivat näköalan kaikilta puolilta. Silloin vasta opas hiljensi juoksuaan, käänsi mustat silmänsä Glyndoniin ja virkkoi veitikkamaisesti:

"Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan odottanut näin sydämellistä vastaanottoa?"

"No todella minun olisi pitänyt sitä odottaa, sillä se signor, jonka taloon olen matkalla, ei salannut minulta ympäristön luonnetta. Ja teidän nimenne, ystäväni, jos niin saan sanoa."

"Oh, minua ei tarvitse arkailla. Kylässä minua tavallisesti kutsutaan maestro Paoloksi. Minulla oli kerran pilanimi mutta se oli hieman ruma, ja minä olen sen unohtanut, sittekuin maailmasta vetäydyin pois!"

"Ja mikä teidät saattoi tänne vuoristoon lähtemään? Maailmanväsymys vai köyhyys vai joku — joku intohimon teko, josta olisi lähtenyt lain rangaistus?"

"Kas niin, signor", sanoi mies iloisesti naurahtaen, "minunlaiset harvoin rakastavat jokapäiväisyyttä. Minulla ei ole mitään salaisuuksia niinkauan kuin olen näillä mailla ja huilu on taskussa ja pyssy selässä." Rosvo näytti mielellään laskevan kielensä valloilleen ja mitä pitemmälle kertomus jatkui, näytti se vievän häntä kauemmaksi kuin hän aikoikaan. Keveä leikillisyys vaihtui vilkkaaseen ja ilmehikkääseen viittoiluun, joka etelämaissa aina seuraa tunteiden esitystä.

"Minä synnyin Terracinassa — se on kaunis seutu, eikö olekin? Isäni oli oppinut munkki, korkeasyntyinen. Äitini — taivas häntä siunatkoon — oli ravintoloitsijan sievä tytär. Tietysti ei naiminen voinut tulla kysymykseenkään, ja kun minä synnyin, niin munkki totisena selitti, että kasvoni olivat niin merkillisesti hänen näköisensä. Minut määrättiin kehdosta asti kirkon palvelukseen ja yleisesti arveltiin, että pääni oli kuin luotu munkkihattua varten. Munkki piti suurta huolta kasvatuksestani ja minä opin latinaa ja psalmeja yhtä pian kuin vähemmän merkilliset lapset oppivat kirkumaan. Eikä pyhän miehen huolenpito rajottunut ainoastaan sisäisiin avuihin. Vaikka hän oli vannonut köyhyyttä, piti hän aina varansa, että äidilläni oli taskut täynnä: ja äitini ja minun taskujeni välille syntyi pian salainen kanssakäyminen. Sentähden minä neljäntoista vanhana kannoin lakkia toisella kulmalla, pistooleja aina vyössä, ja aloin herrastella kavaljeerina. Silloin äitiraukkani kuoli, ja samaan aikaan isäni, joka oli kirjottanut historian paavinbullista neljässäkymmenessä nidoksessa ja muuten oli niinkuin jo sanoin korkeasyntyinen, sai kardinaalin hatun. Siitä ajasta asti hän piti parhaimpana olla välittämättä halvasta minunlaisestani. Hän lähetti minut Napoliin erään kunniallisen notaarion luokse ja antoi minulle kaksisataa kruunua matkaan. Ja minä, signor, näin silloin siksi paljon 'korkeasta laista ja oikeudesta', etten koskaan alennu siinä ammatissa loistelemaan. Sen sijaan että olisin pergamenteja tuhrinut, minä olin lemmenkaupoissa notaarion tyttären kanssa. Isäntäni keksi meidän viattoman ilomme ja ajoi minut pellolle; se oli kiusallista. Mutta minun Ninettani rakasti minua ja laitti niin, ettei minun tarvinnut maata kadulla kerjäläisten kanssa. Pikku hempukka, tuntuu kuin vielä näkisin hänet, paljain jaloin ja sormi suulla, avaavan oven kesäöinä ja pyytävän minua hiljaa hiipimään kyökkiin, missä — pyhimyksille kiitos! — piirakka ja viinipullo aina odotti nälkäistä rakastajaa. Viimein Ninetta kylmeni minulle. Se on naisväen tapaista, signor. Hänen isänsä löysi hänelle mainion kumppanin — vanhan laihan taulukauppiaan. Tyttö suostui tuumaan ja pian pistettiin ovi lukkoon rakastajan silmien edestä. Minä en tullut pahalle päälle, teidän ylhäisyytenne, en, en tullut. Naisia on paljon niinkauan kuin olemme nuoria. Niin minä ilman tukaattia taskussani tai kannikkaa hampaissani lähdin koettamaan onnea espanjalaisen kauppiaan laivassa. Se oli pahempaa työtä kuin olin luullutkaan, mutta onneksi meidät yllättivät merirosvot. Puolet laivaväestä surmattiin, toinen puoli otettiin vangiksi. Minä olin jälkimäisten joukossa — aina onnen puolella, nähkääs, signor — munkinpojilla on siinä etu. Merirosvojen päällikkö piti minusta. 'Tule meidän palvelukseen', sanoi hän. 'Olen sangen kiitollinen', sanoin minä. Kas nyt olin merirosvo! Ah, mikä hauska elämä! Kuinka siunasin vanhaa notaariota, joka heitti minut pellolle. Mikä juhliminen, mikä tappeleminen, mikä kosiminen ja riitely! Joskus me tulimme rantaan ja pidimme lystiä niinkuin prinssit, joskus me päiväkausia tyynellä säällä lepäilimme ja päivä paistoi ja meri kimalteli — siinäpä hauska. Ja sitten, kun tuuli nousi ja purje tuli näkyviin, kuka oli iloisempi kuin me? Minä vietin kolme vuotta siinä hauskassa toimessa, mutta silloin minä, signor, tulin kunnianhaluiseksi. Minä kapinoin kapteenia vastaan ja tahdoin päästä hänen paikalleen. Yön hiljaisuudessa me teimme ylläkön. Laiva makasi niinkuin tukki meressä, ei näkynyt maata mastonhuipusta, aallot olivat kuin lasia ja kuu paistoi täydeltä terältään. Ylös me nousimme, kolmekymmentä meitä oli ja enemmänkin. Huutaen me syöksyimme kapteenin kajuuttaan, minä etunenässä. Vanha urhoollinen päällikkö oli kuullut huudon ja seisoi siinä ovessa, pistooli kummassakin kädessään, ja hänen ainoa silmänsä — toinen oli sokea — oli pahempi katsoa kuin pistoolien suut. 'Antaudu', huusin minä, 'henkesi säästetään.' 'Ota se', sanoi hän ja hui! pani pistooli. Mutta pyhimykset pitivät omastaan huolta ja kuula meni ohi kulmien. Minä hyökkäsin häneen kiinni ja toinen pistooli laukesi tappelun telmeessä ilmaan. Mokoma mies — kuusi jalkaa neljä tuumaa ilman jalkineita! Kannelle me kaaduimme kieriskellen toistemme päällä. Pyhä Maria! ei ollut aikaa hakea puukkoja. Sillävälin oli koko joukko ehtinyt jalkeille, muutamat olivat kapteenin puolella, muutamat minun puolellani, lyöden ja ampuen, kiroten ja huutaen, ja silloin tällöin kuului meressä loiskaus! Hieno ateria hai-kaloilla sinä yönä! Viimein vanha Bilboa pääsi voitolle. Hänen puukkonsa leimahti ja tuli alas — mutta ei minun sydämeeni. Ei! minä pidin vasenta kättäni kilpenä ja terä meni läpi lihan, niin että veri purskui kuin valaskalan sieraimista. Iskun voimasta putosi junkkari päälleni ja oikealla kädelläni otin häntä kurkusta kiinni ja käänsin hänet toiselle kyljelle niinkuin lampaan, signor, ja silloin oli pian hänen loppunsa tullut — lihava saksalainen pisti hänet läpitse piikillänsä.

"'Vanha kumppani', sanoin minä, kun hän käänsi pelottavan silmänsä minuun, 'minä en sinua vihaa, mutta kai jokaisen täytyy päästä eteenpäin maailmassa, vai kuinka?' Kapteeni irvisti ja heitti henkensä. Minä nousin kannelle — mikä näky! Kaksikymmentä urheata poikaa kankeana ja kylmänä, ja kuu paistaen verilätäkköihin kuin vesilampiin. No niin, signor, voitto oli meidän, ja laiva minun. Minä hallitsin sitä hauskasti kuusi kuukautta. Sitten me ahdistimme ranskalaista laivaa, joka oli kahta vertaa suurempi kuin meidän, sepä leikkiä! Ja meillä ei ollut pitkään aikaan ollut hyvää ottelua, niin että oli aika hauskaa. Me teimme parastamme ja voitimme laivan kaikkineen. He tahtoivat ampua kapteenin, mutta se oli vastoin minun lakejani; me tukimme hänen suunsa, sillä hän haukkui niinkuin äkäinen akka. Me jätimme hänet ja muut hänen väestään omaan laivaamme, sillä se oli pahasti tärvelty, vedimme mastoon ranskalaisen mustan lipun ja lähdimme iloisesti matkaan hyvällä tuulella. Mutta onni jätti meidät, kun hylkäsimme vanhan hyvän laivamme. Tuli myrsky, syntyi vuoto, monta meistä pelastui venheeseen; paljon oli kultaa muassa mutta ei yhtään vettä! Kaksi vuorokautta me kärsimme kauheasti, mutta viimein pääsimme rantaan lähellä ranskalaista linnoitusta. Surkea tilamme herätti sääliä, ja koska meillä oli rahoja, ei meitä epäilty — ainoastaan köyhiä epäillään. Tässä me pian toivuimme väsymyksestämme, laitimme itsemme hyvään kuntoon ja minä, nöyrin palvelijanne, marssin rannalla yhtä jalona kapteenina kuin konsanaan laivan kannella. Mutta nytpä sattui niin hullusti, että minun piti pikiintyä yhteen silkkikauppiaan tyttäreen. Ah! kuinka minä rakastin häntä — kaunista Klaaraa! Niin. Minä rakastin häntä niin kovin, että minua kauhistutti koko mennyt elämäni! Päätin katua ja mennä naimisiin ja tulla kunnon ihmiseksi. Sentähden kutsuin kokoon laivakumppanini, kerroin heille päätöksestäni, päästin heidät palveluksesta ja kehotin eroomaan. He valitsivat saksalaisen päällikökseen enkä minä heistä enempää kuullut. Minulla oli vielä jälellä kaksituhatta kruunua, tällä summalla saavutin silkkikauppiaan suostumuksen ja päätettiin, että minä tulisin osakkaaksi liikkeeseen. Minun ei tarvitse sanoakaan, että kukaan ei minua epäillyt vaan pidettiin minua napolilaisen kultasepän poikana. Olin hyvin onnellinen silloin, signor, hyvin onnellinen — minä en olisi tahtonut kärpästäkään loukata. Jos olisin saanut Klaaran vaimokseni, olisin ollut yhtä hyvä kauppias kuin mikä koskaan on kyynärkeppiä käytellyt."

Rosvo pysähtyi hetkeksi ja helppo oli nähdä, että hän tunsi sisällään enemmän kuin hänen sanansa ja äänensä ilmaisivat. "No niin, meidän ei pitäisi katsoa menneisyyttä liian vakavasti — mutta kun päivä siihen paistaa, niin silmät vettyvät. Määrättiin hääpäivä ja se läheni yhä. Hääpäivän aattona Klaara, hänen äitinsä, hänen pikku sisarensa ja minä kävelimme rannalla ja me katselimme merelle ja minä kerroin heille vanhoja satuja merenneidoista ja vesikäärmeistä, kun joku punanaamainen, tylppänenäinen ranskalainen pysähtyi eteeni, nosti silmälasinsa kuonolleen ja päästi suustaan: 'Tuhat tulimaista! tuossa on se kirottu merirosvo, joka vallotti Nioben!'