"Ei kannata pelätä", sanoi Glyndon hymyillen, "minun opettajani on liian viisas ja liian hyvä sellaisiin kauppoihin. Mutta nythän ollaan perillä. Muhkeat rauniot — ja loistava näköala!"
Nautinnokseen Glyndon katseli maisemaa edessään ja allaan taiteilijan silmällä. Huomaamatta hän oli rosvoa kuunnellessaan kohonnut ylös jokseenkin korkeata rinnettä ja nyt he seisoivat leveällä vuorenpenkereellä, joka oli sammalten ja pensaitten peittämä. Tämän kukkulan ja sen toisen yhtä korkean välillä, minne linna oli rakennettu, oli syvä ahdas kuilu mitä tiheimmän kasvullisuuden täyttämä, johon silmä ei kauaksikaan voinut tunkea. Sen syvyyden saattoi kuitenkin arvata kumeasta yksitoikkoisesta lorinasta, joka syntyi alhaalla virtaavista näkymättömistä vesistä, mitkä kauempana puhkesivat esiin vuolaaksi virraksi. Vasemmalla puolella oli näköala miltei rajaton. Ilman tavaton kirkkaus teki selvästi näkyväksi sellaisen maanalan, jota muinaisaikainen vallottaja olisi pitänyt kokonaisena valtakuntana. Vaikka Glyndonin kulkema tie oli näyttänyt niin yksinäiseltä ja autiolta, niin edessä oleva maisema oli nyt täynnä linnoja ja kyliä ja kirkontorneja. Kaukana taivaanrannalla kimaltelivat Napolin katot ja valkeat seinät auringon paisteessa ja taivaanrusko sulautui siniseen mereen. Mutta vielä kauempana toisella suunnalla näkyi harmaana varjona tummia lehtoja vastaan vanhan Posidonian raunioiksi rauenneet pilarit. Tällä tasangolla, missä kimaltelevat virrat risteilivät, olivat etruskilaiset ja sybaritit, saraseenit ja normannit aikojen kuluessa pystyttäneet telttansa vallotusretkillään. Kaikki menneisyyden näyt — etelä-Italian myrskyisä historia — tulvaili taiteilijan mieleen hänen katsellessaan alas tasangolle. Ja sitten, kun hän hitaasti kääntyi, näki hän harmaan linnan ruhistuneet seinät. Sieltä hän nyt etsi niitä salaisuuksia, joiden piti tulevaisuudessa rakentaa mahtavampi valtakunta kuin mistä menneisyyden muistot voivat kertoa. Se oli yksi niitä ritarilinnoja, joita Italiassa niin runsaasti rakennettiin vanhemmalla keski-ajalla eikä siinä ollut paljon sitä gootilaista siroutta tai juhlallisuutta, joka kuului samanaikuiseen kirkkorakennustyyliin vaan se oli karkea, järeä ja rauenneenakin uhmaileva. Yli kuilun kävi puinen silta, lankut huojuivat ja syvyys kajahteli kumeasti, kun Glyndon hoputti arkaa hevostaan ylitse.
Linnan ulkopihaan johti tie, joka kerran oli ollut leveä ja kivipaasilla laskettu, mutta nyt oli pitkän heinän peitossa. Portti seisoi raollaan ja puolet talosta näkyi sen läpi. Muurit olivat osaksi muratin peittämät, jota vuosisatojen aikoina oli siihen kertynyt. Mutta sisäpihaan päästyään Glyndon ilokseen huomasi, ettei rappeutuminen siellä tuntunut niin suurelta. Villit ruusut antoivat iloisen näyn harmaille seinille ja keskellä pihaa oli lähde, jossa vilpoisa vesi loiskeili ja pärskyili suuren merihirviön kidasta. Täällä tuli Mejnour hymyillen häntä vastaan.
"Tervetuloa, ystäväni ja oppilaani", sanoi hän, "se joka etsii totuutta, voi tässä yksinäisessä paikassa löytää kuolemattoman yliopiston."
II LUKU.
"Abaris ei suinkaan pitänyt Pythagorasta, joka näitä opetti, noitana tai henkienherättäjänä vaan pikemmin kunnioitti ja ihaili häntä melkein jumaloiden."
Jamblikus, Vita Pythagorae.
Ne palvelijat, jotka Mejnour oli ottanut tähän kummalliseen asuntoon, olivat todella omiansa vaatimattomalle filosofille. Vanha armenialainen, jonka Glyndon jo Napolissa oli nähnyt mystikon seurassa; pitkä kovapiirteinen nainen, jota maestro Paolo oli suosittanut, ja kaksi pitkätukkaista, sukkelaa, mutta villinnäköistä nuorta miestä, jotka myös niinkuin nainen olivat tulleet kylästä Paolon suosituksesta — siinä koko palveluskunta. Ne huoneet, joita viisas käytti, olivat hyvin suojattuja kaikkia säitä vastaan, seinillä oli puoleksi värittömiä kankaita ja lattialla korkeita marmoripöytiä, taitehikkaasti kaiverrettuja. Glyndonin makuuhuoneesta johti ovi parvekkeelle, josta näkyi verrattoman ihana ja laaja maisema. Toiselta puolelta se oli pitkän käytävän ja rappusten erottama mystikon omista yksityisistä huoneista. Koko linnassa oli vakava eikä kuitenkaan raskas syvän levollisuuden tunnelma. Se sopi hyvin niihin tutkimuksiin, joihin sitä nyt käytettiin.
Moneen päivään Mejnour ei tahtonut puhua Glyndonin kanssa niistä asioista, jotka olivat lähinnä tämän sydäntä.
"Kaikki ulkopuolinen", sanoi hän, "on valmista, muttei kaikki sisällä. Sinun oman sielusi täytyy tottua tähän paikkaan ja täyttyä ympäröivän luonnon elämällä, sillä luonto on kaiken ilmotuksen lähde."