Näillä sanoilla Mejnour aina kääntyi keveämpiin aineihin. Hän antoi englantilaisen seurata itseään pitkillä kävelyillä kautta ympäröivien vuoriseutujen ja hän hymyili hyväksyvästi, kun nuori taiteilija ilmaisi luonnon ihailuaan, vaikka tämä suurenmoinen kauneus olisi vaikuttanut tylsempäänkin mieleen. Sitten Mejnour tyhjensi ihmettelevän oppilaansa eteen niitä tietonsa varastoja, jotka tuntuivat loppumattomilta. Hän teki merkillisen tarkasti ja kuvaavasti selkoa niistä kansoista, jotka vuoron perään olivat kulkeneet yli tämän kauniin maan — kertoi niiden luonteesta, tavoista, uskosta ja käytöksestä. On totta, että hänen kuvauksensa eivät olleet kirjoista koottuja eivätkä oppineitten auktoritettien kannattamat, mutta hänellä oli erinomainen kertomiskyky ja hän puhui kaikesta personallisen tiedon varmuudella. Joskus hän saattoi puhua luonnon pysyvämmistä ja ylevämmistä salaisuuksista niin kaunopuheisesti ja tietorikkaasti, että niiden yli levisi aivan runollinen hohde eikä ainoastaan tieteellinen selkeys. Huomaamattomasti nuori taiteilija tunsi sielunsa kohoutuvan ja tyyntyvän kumppaninsa viisaudesta ja hänen hurja intohimonsa lauhtui. Hänen ajatuksensa viihdytettiin jumalallisen ihailun tyyneyteen, hän tunsi itsensä jalommaksi olennoksi ja sielunsa syvyydessä hän oli kuulevinaan sydämen äänen puhuvan.
Nähtävästi Mejnour varta vasten koetti saattaa kokelaan tähän mielentilaan, ja tässä alku-ohjauksessa mystikko menetteli niinkuin kaikki muutkin viisaat. Sillä joka tahtoo jotakin keksiä, hänen täytyy ensin joutua ajatusperäiseen ihanteellisuuteen ja antautua viljelemään niitä korkeita ja autuaita sielunkykyjä, jotka katsovat ja näkevät todellisuuden.
Glyndon huomasi, että heidän kävellessään Mejnour usein pysähtyi jossakin, missä lehto oli tiheimmillään, noukkimaan jonkun kasvin, ja tämä muistutti häntä siitä, että hän oli nähnyt Zanoninkin tekevän samoin. "Voivatko nämä halvat luonnonlapset", sanoi hän eräänä päivänä Mejnourille, "nämä jotka päivän kukoistavat ja taas lakastuvat, olla hyödyksi korkeampien salaisuuksien tieteelle? Löytyykö sielullekin niinkuin ruumiille parantavia yrttejä ja edistävätkö kesän kasvatit sekä ihmisterveyttä että myöskin henkistä kuolemattomuutta?"
Mejnour vastasi: "Jos joku muukalainen olisi tullut kulkulaiskansan luo, ennenkuin mikään yrttien ominaisuus oli niille tunnettu; jos hän olisi heille kertonut, että niillä kasveilla, joita he joka päivä jaloillaan tallaavat, on mitä parhaimpia voimia, että yksi niistä voi palauttaa terveyden kuoleman partaalla olevalle, että toinen voi vaivuttaa hulluuteen suurimman viisaan, että kolmas voi heittää kuoliaaksi maahan heidän rautaisimman sankarinsa, että kyyneleet ja nauru, terveys ja tauti, hulluus ja järki, valve ja uni, olemassaolo ja häviö — on kätkettynä noihin mitättömiin lehtiin; jos joku tämän olisi kertonut, niin eikö häntä olisi pidetty valehtelijana tai noitana? Ja ihmiskunta ei vielä tunne puoliakaan niistä kasvimaailman voimista, joista olen puhunut, ei tunne enempää kuin tuo otaksumani villikansa. Meissä ihmisissä on sellaisia ominaisuuksia, joiden kanssa muutamilla kasveilla on tekemistä ja joihin ne vaikuttavat. Vanhojen kansojen mooly[45] ei ollut vain tarua."
Mejnourin luonne näytti suuresti eroovan Zanonista, ja vaikka se vähemmän hurmasi Glyndonia, niin se vaikutti häneen voimakkaammin ja syvemmin. Zanonin keskustelu herätti syvää ja laajaa harrastusta ihmiskuntaa kohtaan — sellaista tunnetta, joka oli sukua taide-innolle ja kauneudenrakkaudelle. Ne kertomukset, jotka kiertelevät Zanonin elämästä, puhuivat ylistävästi laupeudentöistä ja hyvyyden osotuksista. Ja kaikissa kertomuksissa oli jotakin suurta ja inhimillistä, joka lauhdutti hänen herättämää pelkoaan, ja miltei synnytti epäluuloa siitä, oliko hänellä ensinkään niitä korkeampia salaisuuksia kuin hän oli omaavinaan. Mutta Mejnour näytti olevan aivan välinpitämätön koko ulkopuolisesta maailmasta. Joskaan hän ei tehnyt mitään pahaa, niin hän myöskin näytti olevan tunnoton kaikkea hyvyyttä ilmaisemaan. Hänen tekonsa eivät huojentaneet puutteita eivätkä hänen sanansa säälineet hädässä olevia. Se mitä me kutsumme sydämeksi, näytti hänessä sulautuneen järkeen. Hän liikkui, ajatteli ja eli kuin joku säännöllinen tyyni Aatelma eikä sellainen, jolla vielä on paitsi ihmismuotoa myöskin inhimilliset tunteet.
Kerran huomatessaan, kuinka ylhäisellä välinpitämättömyydellä Mejnour puhui niistä maanpinnan muutoksista, joita hän sanoi itse olleensa näkemässä — Glyndon rohkeni huomauttaa tästä erotuksesta Zanonin ja Mejnourin välillä.
"Se on totta", sanoi Mejnour kylmästi. "Minun elämäni on katselijan elämää — Zanonin elämä nauttijan elämä. Kun minä noukin kasvin, niin ajattelen ainoastaan sen hyötyä, mutta Zanoni pysähtyy ihailemaan sen kauneutta."
"Ja te pidätte omaa elämäänne ylempänä ja jalompana?"
"En. Hänen elämänsä on nuoruuden elämä — minun on vanhuuden. Me olemme viljelleet erilaisia ominaisuuksia. Kummallakin on voimia, joita toinen ei ole itselleen hankkinut. Ne, joiden kanssa hän seurustelee, elävät mukavammin — ne, joiden kanssa minä, he tietävät enemmän."
"Minä olen todellakin kuullut", sanoi Glyndon, "että hänen napolilaiset kumppaninsa alkoivat elää puhtaampaa ja jalompaa elämää seurusteltuaan Zanonin kanssa, mutta eivätkö he sittenkin olleet omituisia seuralaisiksi viisaalle? Ja tämä kammottava voima, jota hän tahtonsa mukaan käyttää, niinkuin esim. prinssi di ——n kuolemassa ja samaten kreivi Ughellin murhassa, se tuskin sopii rauhaiselle hyväntavottajalle."