Tähän suuntaan kävivät Mejnourin keskustelut oppilaansa kanssa ja mitä enemmän nämä puheet tuntuivat käyvän järkeen, sitä enemmän ne vaan yllyttivät mielikuvitusta. Juuri se, että Mejnour ei sanonut omistavansa muita kuin sellaisia voimia, joita itse luonto oikealla tavalla tutkittaessa tarjosi käytettäväksi, se antoi todenmukaisuuden leiman niille kyvyille, joita Mejnour sanoi luonnossa löytyvän.
Näin kului päiviä ja viikkoja, ja Glyndonin mieli tottui vähitellen tähän eristettyyn ja mietiskelevään elämään ja hän unohti viimein ulkomaailman turhuudet ja harhat.
Eräänä iltana hän oli myöhään yöhön yksin viipynyt linnan etupihalla katsellen tähtiä, jotka toinen toisensa jälkeen syttyivät hämärälle taivaalle. Ei koskaan hän ollut niin selvästi tuntenut taivaan ja maan mahtavata vaikutusta ihmiseen, tuntenut, kuinka luonnon suuret voimat koskevat meidän järkiluontomme syvimpiin juuriin. Niinkuin potilaaseen vähin erin pannaan magnetinen voima vaikuttamaan mesmerisöitäessä, niin tunsi hän sydämessään kasvavan tuon suuren kaikkiallisen magnetismin voiman, sen magnetismin, joka on luomakunnan elämä ja joka sitoo kaikki atomit toisiinsa. Ihmeellinen sanomaton voimantunne ja tietoisuus jostakin suuresta katoovaisen ruumiin sisällä, tämä nosti samalla hämäriä ja loistavia tunteita — ikäänkuin heikkoja heijastuksia jostakin entisestä pyhemmästä olemassaolosta. Vastustamaton halu saattoi häntä lähtemään mystikon puheille. Hän tahtoi sinä hetkenä vaatia pääsyä niihin maailmoihin, jotka ovat tämän takana, hän oli valmis hengittämään jumalaista ilmaa. Hän astui linnaan ja kulki läpi hämärän käytävän Mejnourin huoneisiin.
III LUKU.
"Ihminen on olioitten silmä."
Euryph. De Vita Humana.
"— — — On siis olemassa eräs haltioihin (ekstasiin) nostava voima, joka tultuaan joskus kiihotetuksi toimintaan palavan halun tai vahvan mielikuvituksen kautta, kykenee viemään ulospäin kääntyneen ihmishengen aina johonkin kaukaiseen esineeseen asti." —
Van Helmont.
Mejnourin käytettävänä oli kaksi huonetta, jotka olivat yhteydessä toistensa kanssa, ja kolmas, jossa hän nukkui. Kaikki nämä huoneet sijaitsivat korkeassa tornissa, joka törrötti synkän äkkijyrkänteen yli. Ensimäinen huone, johon Glyndon astui, oli tyhjä. Äänettömin askelin hän kulki eteenpäin ja avasi oven, joka johti sisempään huoneeseen. Hän vetäytyi kynnyksellä taaksepäin, väkevän hajun valtaamana, joka täytti huoneen. Ilma oli ikäänkuin paksuna usvasta, mutta ei kuitenkaan hämärä, sillä usva ei ollut tumma, vaan muistutti lumipilveä, joka hitaasti ja raskaasti liukuu yli taivaan säännöllisinä aaltoina. Kuolettava kylmyys iski englantilaista vastaan ja hänen verensä jäähtyi. Hän seisoi yhteen paikkaan naulittuna, ja kun hän tahtomattaan ponnisti silmiään nähdäkseen usvan läpi, oli hän näkevinään hämäriä, aavemaisia mutta valtavan suuria muotoja huoneessa — tai ehkä se vaan oli hänen mielikuvituksensa tulosta, ehkä sumu itsestään muodostui näiksi liikkuviksi, ruumiittomiksi, käsin koskemattomiksi haamuiksi? Sanotaan, että eräs muinainen maalari kerran maalasi taulussa haadeksen eli tuonelan ja siinä niin taitehikkaasti kuvasi niitä hirviöitä, jotka liikkuivat synkässä tuonelan virrassa, että silmä heti saattoi huomata, kuinka itse virta oli vaan varjoa, ja kuinka siinä olevilla verettömillä olennoilla ei ollut enää ruumiillista elämää vaan niiden muodot sulautuivat kuolleisiin vesiin, kunnes kauemmin katsoessa ei silmä enää niitä erottanut yliluonnollisesta aineesta, jossa niiden asuinpaikka oli. Sellaisia olivat myöskin ne liikkuvat haamut, jotka sumussa leijailivat, mutta ennenkuin Glyndon vielä oli vetänyt henkeäänkään tässä ilmassa — sillä hänen elämänsäkin oli ikäänkuin hetkeksi pysähtynyt eli muuttunut jonkinlaiseksi tainnokseksi — tunsi hän käteensä tartuttavan ja itseään vietävän tästä huoneesta ulommaiseen. Hän kuuli ovea sulettavan — hänen verensä virtasi jälleen läpi suonien ja hän näki sivullaan Mejnourin. Silloin hänen ruumiinsa valtasi kouristus — hän putosi tajuttomana lattialle. Tointuessaan hän tapasi olevansa ulkoilmassa, huoneesta ulkonevalla karkealla kiviparvekkeella. Tähdet paistoivat rauhallisesti mustaan syvyyteen jalkojen alla ja valaisivat mystikon tyyneitä kasvoja, joka käsivarret ristissä seisoi hänen vieressään.
"Nuori mies", sanoi Mejnour, "päätä siitä, mitä olet nähnyt, kuinka vaarallista on etsiä tietoa, ennenkuin on valmistunut ottamaan sitä vastaan. Vielä hetkinen kun olisit viipynyt tuossa ilmassa, niin olisit nyt maannut ruumiina."